Ties monennettako kertaa laskeudun Kampin yöbusseille opastavien kylttien alta lähteviä liukuportaita kaukoliikenneterminaaliin. Olin monet kerrat juossut kiireisenä ja hikisenä kauppakeskuksessa kuljeskelevien ihmisten seassa metron liukuportaita vastakkaisiin liukuportaisiin ja katsonut ohi kiiruhtaessa lähtevien bussien valotaulusta oikean laiturin ennen kuin tajusin, että kauppakeskuksen ovien vierestä on kulku suoraan laitureille, ettei tarvitsekaan törmäillä ihmisiin ja kirota kahta rinnan liukuportaissa seisovia ihmisiä. Jälleen tänä iltana katson turhaan liukuportaiden yllä olevaa valotaulua, jossa on Espooseen lähtevät bussit, ei pitkän matkan vuoroja. Ne näkee sumeasta taulusta, jonka sijaintia ei koskaan muista.
Toisin kuin useimmilla kerroilla, nyt minulla ei ole kiire bussiin. Olen liikkeellä hyvissä ajoin. Ehdin aistia Kampin kaukoliikenneterminaalista aivan erilaisia asioita kuin yleensä. Huomaan kohtaamispaikan kyltin. Käyttävätkö eksyneet ihmiset kohtaamispaikkoja? Muistaako kukaan, missä ne sijaitsevat tai edes sitä, että sellaisiakin on? Ja onko kohtaamispaikoille enää tarvetta, kun kaikilla on joko älypuhelimet tai vähintään tekstiviestiin ja puheluun taipuvat kännykät? Nykyään ihmiset lähettävät sijaintitiedon, nuppineulan kartalla, toiselle jos eivät löydä. Neonkeltaiseen takkiin pukeutunut työntekijä pesee betonilattiaa lasiovien takana. Ovet ovat raollaan ja pelkään, että vettä roiskuu päälleni, joten kiiruhdan askelta miehen ohi.
Kampin kaukoliikenneterminaali on niitä välitiloja, joissa on yhtä aikaa jotain kiehtovaa ja ahdistavaa. En pysty kuvittelemaan, että esimerkiksi työskentelisin siinä terminaalin pikku kahvilassa kaiket päivät. Auringonvaloa saa vain liukuportaiden aukosta, ihmiset tulevat ja menevät, terminaali kaikuu, haisee öljyltä ja läpikululta. Välitila on välitila siksi, että kukaan ei tule sinne sen itsensä vuoksi, vaan kulkeakseen läpi. Välitiloja ovat linja-auto- ja rautatieasemat, lentokentät, kauppakeskusten käytävät ja citymarkettien aulat. Koska välitila ei ole kenenkään hengen asia, siihen suhtaudutaan epäkunnioituksella, ajatellaan että sen nurkkaan jätetty törky, lika, roskat, oksennukset eivät haittaa ketään. Koska jos Kampissa yksi rautainen penkki onkin vähän kuonan peitossa, matkalainen voi istua toiselle penkille. Ja mitä väliä, nehän ovat kaikki jatkamassa matkaa muutenkin.
Välitilojen käyttö on välitiloja kuluttavaa. Vain lentokentät pysyvät kiiltävinä, sillä ne ovat utopian portteja ja lupauksia unelmien toteutumisesta. Kampin kaukoliikenneterminaali, Helsingin päärautatieaseman rosoisten ruskeiden tiilien reunustama asemahalli ja Tampereen rautatieaseman kusinen tunneli ovat lupauksia, että pääset täältä kohta pois. Kyllä sinä sen ajan siedät kusenhajua, spurguja ja epämukavia rautapenkkejä.
Jos läpikulkutilaan panostetaan ja siitä tehdään ”hieno” ja ”tyylikäs”, viimeistään kahden vuoden kuluttava ja epäkunnioittava käyttö tekee yrityksistä naurettavia. Vaaleanvihreä pinta, joka muuttuu rusehtavan harmaaksi, on kuin tosi elämän antama opetus, siitäs sait komeudellesi pröystäilevä vaaleanvihreä pinta! Lika voittaa, välitilassa kuten muuallakin hallitsee vahvemman oikeus ja pastellisävyt ovat paskanruskean rinnalla heikkoja.
Kauhulla odotan, miltä Pasilan uusi rautatieasema näyttää. Kauhulla odotan, miltä se näyttää kahden vuoden käytön jälkeen. Arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden ja markkinamiesten ylväs joukko lanasi vanhan paskaisen aseman uuden tieltä. Vain jotta uusi asema voisi olla vanhaa rupuisemman näköinen kahden vuoden päästä ja vain siksi, että uusi rupuinen näyttää aina vanhaa ja rupuista rupuisemmalta.
Ei, asemista ja läpikulun tiloista kannattaa tehdä käytännölliset. Kuten Kampin kaukoliikenneterminaalin rautapenkit: niissä on istuinosa ja selkänoja, jotta niissä voi istua, kädensijat, jotta spurgu ei voi lyödä riville maate, aukot, jotta penkit on helppo putsata eritteistä ja oksennuksesta. Nyt lasken reppuni ja kassini penkille, koska uskon rautapenkin olevan kuitenkin puhtaampi kuin lattian. Bussin lähtöön on vielä vajaa kymmenisen minuuttia ja haluan kirjata asioita muistiin, etten unohda niitä tai etten unohda muistiin kirjaamisen aikeen tärkeyttä.
***
Jos saisin velvollisuuksista vapaana tehdä mitä lystää, menisin kahviloihin ja baarien terasseille kirjoittamaan ihmisten keskusteluja ylös. Ennen Kamppiin tuloa olin läheisen baarin terassilla. Otin nurkkapöydän, sillä siitä näki Narinkkatorin ihmisvilinään, auringon viimeiset säteet kaukana kulkevien pienten ihmishahmojen päällä. Viereisessä pöydässä istui kaksi italialaista miestä. Muut lähellä olevat pöydät olivat tyhjiä, joten lukeminen ei häiriintynyt.
Hetken päästä takanani olevaan pöytään istui nuorten ihmisten seurue. Nainen oli ollut Englannissa ja kertoili, miten siellä on tapana tarjota kierroksia ja miten se oli ollut kova pala hänelle ja kukkarolleen. Ymmärrän hyvin usein vähävaraisena baarissa istuvana. Olen aina ollut oikeastaan hyvin onnellinen siitä, että minun ja kavereideni keskuudessa on tapana ostaa omat kaljat. Porukka keskusteli siitä, miten joskus Suomessakin on tapana tarjota ja pohtivat sitä, että kätevää onkin, jos porukka on pieni. Neljän kaljan jälkeen voidaan sitten vaikka palata normaalijärjestykseen, ne juovat jotka haluavat ja ostavat juomansa itse. Sitten kuitenkin yksi miehistä meni sanomaan, että höhöö, mutta sitten kun joku kantaakin pöytään tarjottimen shotteja, niin sittenpä ilta siitä vasta alkaakin.
Jostain keskustelu kulki siihen, miten nainen oli tapaillut jossain Baltian maassa asunutta pelialan tyyppiä, joka oli ollut töissä tai ehkä osakkaana firmassa, joka oli päässyt markkinoille Jordaniassa ja kuinka nainenkin oli sen myötä ollut siellä töissä jonkin aikaa. Jordaniassa on kuulemma suuri expattien yhteisö. Ajatus expattien joukosta on sellainen, joka saa minut säännöllisin väliajoin ahdistumaan. Että koskaan muuttaisin vieraaseen maahan hengaillakseni muista vieraista maista tulleiden ihmisten kanssa. Ulkomailla asumisessa ja työskentelyssä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta sen ei tarvitse johtaa siihen, että hetken päästä tepastelee vieraassa maassa siirtomaaisännän elkein.
Aina kun rasistit puhuvat elintasopakolaisista, en malta olla ajattelematta suomalaisia, jotka lähtevät lämpimiin maihin viettämään rantaelämää tai valtaavat jonkun viattoman espanjalais- tai turkkilaiskylän ja levittävät pikkuruiset Suomen lippunsa markiisin reunaan. Todellista elintasopakolaisuutta on se, että valitaan kahdesta elämäntavasta makeampi ja lähdetään kiusaamaan paikallisia ihmisiä kännäilemällä ja kuljeskelemalla paidatta kypsän ravun näköisinä. Tai että istutaan kaiket illat cocktail-baarissa, koska saadaan Suomen tason palkkaa ja ollaan jossain halvan elintason ja korkean eriarvoisuuden maassa kuluttamassa sitä. Ennen eurooppalaiset veivät Jumalan sanaa vääräoppisille ja hakivat samalla arvoesineet parempaan talteen. Nyt viedään metsäkoneita ja hissejä ja jätetään jälkeen tuhoa ja kurjuutta, jonka sitten paikalliset saavat selvittää, miten tahtovat. Ritarit ovat vaihtuneet insinööreihin, arkkitehteihin ja pelikehittäjiin.
Toiselta puolen Kampin terminaalihallia sammuvat valot yllättäen. Isä ja lapsi juoksevat laiturialueella ja isä huutaa: ”Kaksi minuuttia lähtöön, enää pitää vain etsiä oikea laituri.” Muistan, kuinka monet kerrat olen ollut vastaavassa tilanteessa – enkä kertaakaan, olenhan aina huolehtinut vain itsestäni, ei ole ollut lasta jolle selittää, miksi nyt pitää juosta vähän lujempaa, että isi on nämä maksanut kertaalleen, eikä isi kaiken sen jäätelönsyönnin ja viihdykkeiden jälkeen viitsisi maksaa bussimatkoja uudestaan.
Huuto havahduttaa minut muistikirjaan merkintöjen suttailusta. Olisiko oma bussini voinut jo lähteä huomaamatta, vaikka seison näköetäisyydellä omasta laiturista. Kello on kahta vaille kymmenen, mutta bussia ei vielä näy. Jatkan hetken lisää.
Laiturille tähyillessä huomaan keski-ikäisen naisen, joka tuijottaa minua vähän hölmistyneenä tai arvioiden. Kampissahan penkkirivit on aseteltu siten, että matkustajat tuijottavat toisiaan. Syy voi olla siinä, ettei kaukoliikenneterminaalissa varsinaisesti ole mitään katsottavaa, jota kohti penkkirivit voisi kohdistaa. Toisaalta kyse voi olla keskinäisestä kontrollista: et uskalla oksentaa, spurgu, jos tuolta rouva katsoo sinua koko ajan! Tämä rouva ei ole hämmentynyt siitä, että oksennan, vaan kenties siitä, että seison penkin vieressä ja kirjoitan muistikirjaan. Onhan se jossain määrin poikkeava näky muusta kaukoliikenneterminaalin elämästä. En uskaltaisi ottaa muistikirjaa esiin ja alkaa kirjoittaa myöskään baarin terassilla ihmisten keskusteluja ylös. Pelkäisin, että pöytä, jonka jutustelusta teen muistiinpanoja, huomaisi sen, pillastuisi, repisi sivut irti ja joukon kookkain bodaaja tarttuisi minua olkapäästä ja höykyttäisi. Kysyisi miksi ja mitä sairasta tarkoitusta varten on se kumma kun ei saa enää tulla edes kaljalle rauhassa.
***
Kirjoittaminen ei ole luonnollista. Olin kerran Berggassa viimeistelemässä yhtä esseetä ja hämmennyin siitä, miten paljon ympärillä oli selvästi Tinder-treffeillä istuvia pareja. Kirjoitin aiheesta muutaman twiitin. Kun tulin vessasta, viereisen pöydän pari (selvästi Tinder-treffipari) kävi seuraavankaltaisen keskustelun:
– Mä en kyllä pysty tekemään mitään töitä kahvilassa. Ja aina täällä näkee näitä ihmisiä läppäreiden kanssa.
– Niin en mäkään oikein.
– Jos oikein pitäis keskittyä johonkin, ei pystyis kirjoittamaan.
– Sitä vaan jäis kuuntelemaan mitä muut puhuu ympärillä.
– Sit toki jos kirjoittais jotain luovaa, niin täähän vois olla oikein hyväkin paikka sellaseen.
– Joo, mieti vaik jotain käsikirjoittajia.
– Kuinkahan monta tyyppiä täälläkin istuu aina ja kirjoittaa keskusteluja ylös jotain tv-sarjaa tai näytelmää varten?
En osaisi kirjoittaa näytelmää. Paitsi korkeintaan siten, että istuisin kahvilassa kirjoittamassa mahdollisimman aitoja keskusteluja ylös. Sellaista näytelmää vain ei varmaan katsoisi tai edes esittäisi kukaan. En osaa kirjoittaa romaania tai novelleja, koska olen tavattoman huono keksimään mitään. Eikä minua sen suuremmin kiinnosta punoa yhteyksiä aikakausien ja sukupolvien yli teennäisin yhteyksin. Olen myös tarpeeksi vanha kertoakseni omalla suullani tai nimelläni, jos minulla on joitain ajatuksia liittyen yhteiskuntaan tai elämänmenoon. En tarvitse siihen mielikuvitushahmoja.
Kirjoittava ihminen vie liian pitkälle taidon, joka jokaiselle opetetaan koulussa. Mutta se taito ei ole elämäntapa, vaan luomistyötä, vaan väline: ensin sillä todistetaan, että osataan kirjoittaa. Sen jälkeen sillä todistetaan ikäluokan mukaista kasvua kansalaiseksi, elämän edetessä odotetaan, että tuleva kansalainen osaa muodostaa punnittuja mielipiteitä yhteiskunnasta, osoittaa opin menneen perille niin historian, uskonnon kuin biologian saralla, ylioppilaskirjoituksissa todistetaan kuudessa tunnissa, että ollaan luettu ja omaksuttu kolmen vuoden opinnot ja osataan omaksumisen ja ulkoa muistamisen lisäksi olla kriittisiä, omaperäisiä, ajattelevia ja ikäänsä nähden muita kypsempiä. Kirjoitustaito on VIP-lippu, jolla pääsee yliopistoon muita helpommin tai saa tenteistä vitosia, vaikka on lukenut tenttikirjat vain kursiivisesti.
Mutta kirjoittaminen on vaivalloista ja sitä kuuluu voivotella. Miten kukaan voi kirjoittaa yli kuudenkymmenen sivun mittaista gradua?
Toisinaan huomaan eron oman äitini kanssa. Hän on sen sukupolven kasvatti, jonka kokeet koulussa olivat monivalintoja ja kirjoittaminen tiivistyi ainekirjoittamiseen, joka oli ikään kuin osoitus siitä, että osaa kirjoittaa, vaikka kirjoittamista muuten koululaitoksessa välteltiin. (Nykyäänhän medioituneessa maailmassa kaikkien pitää osata kirjoittaa – tai ei kirjoittaa, vaan viestiä: sanallisesti ja kuvallisesti. Pitää osata kertoa tarinoita, pitää nähdä tarinoita. Pitää sanoa, lukeminen kannattaa ja olla hetkenä minä hyvänsä valmis kirjoittamaan siitä kolumni, jotta tyhmät pojatkin oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan, koska muuten ei selviä tai tarkemmin sanottuna menesty.) Aina kun olen kirjoittanut jotakin, äiti jaksaa ihmetellä asiaa – tarkentaakseni, ei missään nimessä vähätellen, vaan aidon ylpeänä siitä, että minulta luonnistuu taito, joka on hänelle ollut aina vaikea. Enkä siltikään ole varma, ymmärtääkö hän sitä: ettei kirjoittaminen ole minulle helppoa, vaan tuskallista mutta riittävän nautinnollista, että se riittää voittamaan tuskallisuuden. Ettei kyse ole siitä, että kirjoittaisin, koska se on minulle helppoa, vaan juuri siksi, että se on minulle vaikeaa.
Mutta musta muistikirja on minulle helpoin mahdollinen reitti siihen nautinnolliseen tuskaan. Muistiinpanojen tekeminen on yhtä aikaa välttämätöntä ja mahdollista. Mutta mahdollista se on siinä merkityksessä, että mahdollisuuksia on niin paljon, ettei niistä realisoidu kuin vain yksi: sitä mukaa mitä tiiviimmässä muodossa kirjaan ylös, sen enemmän menetän ja sen varmemmin ohjaan itseäni jollekin konstruoidulle uralle, joka ei enää muistuta kuin vähäisissä määrin sitä, mitä haluan kirjoittaa. Samalla se on välttämätön keino, jotta voisin myöhemmin kirjoittaa pitemmin ja laajemmin siitä, minkä kokeminen kerran teki tarpeelliseksi kirjoittaa jotain muistiin. Siksi olen kirjoittanut jokaisen muistikirjani kansilehteen löytöpalkkioksi 50 euroa, yliviivannut ”As reward $:” –tekstistä viimeisen dollarinmerkin. Olen varma, että voisin olla valmis maksamaan enemmänkin saadakseni pikku kirjasen takaisin, mutta ajatellut, että kenties 50 euroa on summa, joka saa jonkun jo poimimaan kirjan Thirsty Scholarin pöydän kulmalta tai Kampin kaukoliikenneterminaalin lattialta talteen ja etsimään minut käsiini.
Välillä olen muistellut itsepäistä merkintääni ja arvonantoa niinä viikkoina, kun olen tiennyt, ettei minulla olisi varaa maksaa löytöpalkkiota, jos nyt hukkaisin Moleskineni. Enkä edes ymmärrä, mistä arvo muodostuu: edelliseen muistikirjaan aloin kirjoittaa kaikkia elokuvia, kirjoja, näyttelyitä, keikkoja jotka olen vuoden aikana lukenut, katsonut, käynyt katsomassa. Uusimmassa muistikirjassa on vain yhdestä kirjasta tekemäni muistiinpanot, sitä käsittelevän esseen runko, yhden työtarjouksen speksit ja tätä kirjoitusta koskevat muistiinpanot Kampin kaukoliikenneterminaalista.
Olen huomannut: kun minulla on tarkka aihe, väitelause jonka haluan rakentaa, pysyn aiheessa ja alan rakentaa Baabelin tornia muistuttavaa systeemirakennelmaa, joka sitten lopulta sortuu omiin alalukuihinsa.
Olen huomannut: kun minulla ei ole aihetta ja alan vain kirjoittaa, sormiharjoituksia, eksyn kauas siitä, mistä olin aikeissa kirjoittaa. Paloa johonkin on ja ei sitten olekaan. Tämän piti olla kirjoitus yksinäisyydestä, jota olen kokenut, mutta en ole vielä päässyt aiheeseen, enkä tiedä pääsenkökään. Tekstit vievät mukanaan, sitä juuttuu Kampin kaukoliikenneterminaaliin kuin minä torstai-iltana odottaessani bussia, joka oli kymmenkunta minuuttia myöhässä.
***
Bussin ikkunasta näkyvät samat tutut maisemat. Rakkaaksi ja tutuksi tullut Töölö, josta en malta olla kerta toisensa jälkeen kirjoittamatta. Edes jotain. Jokainen lähtö on alkanut muodostua edellistä helpommaksi, sillä nykyään lähtöihin liittyy toistuvuuden harha: voin lähteä huoletta, sillä tulen tänne taas pian takaisin. Jos tällä kertaa ei tapahtunutkaan mitään ainutkertaista, jos päivä oli tylsä tai turhauttavan stressaava, voi hyvinkin jo ensi reissulla tapahtua jotain ainutkertaista. Ja jos ei tapahdukaan, ei senkään niin väliä. Elämää voi elää myös merkityksettömyyden tunnetta sietäen, nauttien niistä päivistä, joina ei ole mihinkään kiire ja voi Fredalla odotella harrasteliikkeen ikkunan edessä sitä, milloin Deutsche Bahn –pienoismallijuna lähtisi uudestaan liikkeelle, kunnes myyjärouva tulee ovensuuhun ja katsoo pahasti.
Kisiksen kohdalla joukko nuoria maahanmuuttajamiehiä on ajautunut tappeluun. Yhden paita on selästä revennyt, toisen poski on veren tahrima. Samalla ratikkapysäkillä japanilaisturistipariskunta kyselee paikallisilta reittiohjeita. Kaikki tapahtuu kaikkien silmien alla mutta kenenkään huomaamatta. (Nyt kuuluu tietenkin sanoa, etteivät miehet välttämättä olleet maahanmuuttajia, eivätkä turistit välttämättä japanilaisia, miehet eivät välttämättä olleet miehiä, vaan miesoletettuja, eikä kaksi japanilaista, iäkäs mies ja iäkäs nainen välttämättä olleet pariskunta.) Bussi jatkaa matkaa, ihmiset seisovat pysäkillä vain korkeintaan vähän pitemmän matkan päässä, etteivät joutuisi ottamaan osaa tai moraalisen agentin vastuuta tappelusta tai auttamaan ulkomaalaisia, englantia puhuvia ihmisiä. Kaupunki virtaa, eikä siinä kannata liian pitkäksi aikaa pysähtyä puuttumaan toisten asioihin.
Eikä kaupunki ole jykevistä taloista Manskun varrella tai paikoillaan seisovista kirkontorneista huolimatta sama. Kaupunki muuttuu. Nytkin ratikkakiskot on nostettu maasta pois, uutta asvalttia tehdään uusien kiskojen tueksi. Siksi ratikat kulkevat vain Töölön halleille asti. Vähän matkan päässä työmaasta kävelee nuori mies ratikkakiskoja pitkin määrätietoisesti kohti Helsingin keskustaa. Askel on huoleton kenties siksi, että mies tietää, ettei ole vaaraa jäädä ratikan alle, kun kiskot ovat poikki. On torstai 29. kesäkuuta 2017 ja mies kävelee kiskoilla klo 22.16. Jos sinä nuori mies sattuisit lukemaan tämän, voisitko kertoa, olitko varma kulun turvallisuudesta ja miten päätit siirtyä kävelemään kiskoille, arki-illan turvallisen anarkian pariin?
***
Ehkä varmin asia, minkä olen neljännesvuosisadan ikään ehtiessä oppinut, on se, että elämä on sarja larppauksia. Yhtenä hetkenä larpataan kunnanvaltuuston kokoukseen osallistuvaa varavaltuutettua tai Pirkanpäivän juhlallisuuksiin osallistuvaa poliittista vaikuttajaa. Toisena päivänä larpataan kenialaisten kahvien cuppingiin osallistujaa, Stadikalle iltauinnille menijää ja jutellaan saunassa löylyä heittävän keski-ikäisen miehen kanssa siitä, miten turhaa on valittaa liian kovista löylyistä kovien löylyjen saunassa, vaikka selkää kihelmöi ja tekisi mieli juosta ulos saunasta. Yhtenä iltana puhutaan kirjallisuuskeskustelun tilasta Punavuoren Ahvenessa, aamulla sanotaan ”Salvete” latinan tunnin alkaessa ja kevään valon tulviessa valtoimenaan seistään tupakalla Aleksandrian edessä, kun tanskan lukusanat sujuvat suomenruotsalaisilta paremmin.
Elämä on larppausta, jossa aina huomaa olevansa yksinäisimmillään niissä rooleissa, joissa joutuu patsastelemaan eniten ja suurimmissa seurueissa. Kun väki vähenee, sitä uskaltaa sanoa senkin, mitä ajattelee tai tuntee. Eikä tätä pidä käsittää väärin: roolit eivät ole huijausta tai vääränlaista olemista, ne kuuluvat elämään ja niitä kuuluu vetää niin kuin juuri se rooli olisi henki ja elämä, tärkeintä kaikista, omin olemus.
Enkä minä tiedä, missä määrin larppaamista ovat pitkät iltapäiväkävelyt kadun aurinkoista puolta, hallittu eksyminen, vapaus, joka on vapautta siksi, että tietää sen päättyvän pian velvollisuuksiin tai siksi, että juuri on hetkeksi päässyt velvollisuuksista eroon.
Viisi vuotta sitten uuden ylioppilaan puhetta pitänyt nuori mies aloitti puheensa Mika Waltarin sitaatilla ”Kasvaminen ihmisenä on kasvamista yhä suurempaan yksinäisyyteen.” Vaikka ei se tuore ylioppilas silloin tiennyt, mitä on yksinäisyys tai siihen kasvaminen, mitä se on raastavimmillaan ja mitä se on mieltäylentävimmillään. Ei se tiennyt, että yksinäisyyttä oppii korkeintaan sietämään mutta myös kaipaamaan.
Viisi vuotta myöhemmin ja kahden vuoden välitilassa elämisen jälkeen olen jonkin verran oppinut. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö minulla olisi ystäviä ja ihmisiä, monessa kaupungissa, vaan siitä, miten opettavaista, levollista ja hyvää aikaa yksin vietetty aika parhaimmillaan on. Miten parhaimmillaan se on kenties juuri silloin, kun yksinäisyyttä joutuu sietämään ja opettelemaan. En tosin tarkalleen tiedä, mitä varten, ehkä enempää yksinoloa varten.
Kirjoittaminen on jonkinlainen yksinäisyyden harjoitus sekin. Kirjoittava ihminen on yksin tekstinsä kanssa aina siihen asti, kunnes sen on näyttänyt jollekulle muulle tai vielä pahempaa, julkaissut sen jossakin. Eikä yksinäisyys pääty siihenkään. Teksteistä saa palautetta katkonaisesti, viikkojen ja kuukausien päästä. Somessa joitakin tykkäyksiä, muutamalta ihmiseltä joskus jopa jakoja.
***
Kirjoittaminen on minulle yksinäisyyden tunnustamista ja tunnustelua myös toisella tapaa: se on yksinäisyyttä tässä ajassa. Kun tämä aika vaatii nopeaa reagointia, kannan muodostamista ja ottamista, pöyristymistä, pikku sievää ja helposti jaettavaa nettiteilaamista, on tekstinkäsittelyohjelma, rajoittamaton merkkimäärä ja valkoiset sivut tila, jossa voi kirjoittaa teksteistä tekstien kanssa, eikä vain työmuistin varassa, kirjoittaa ajatuksia, joiden kanssa on samaa mieltä, eikä sellaisia, joiden kanssa mahdollisimman moni on ehkä samaa mieltä, olla rehellinen itselleen, eikä mielistellä milloin mitäkin identiteettijengiä.
Ei tarvitse tietää, pitääkö pöyristyä siitä, että Kela osallistuu, on osallistumatta, osallistuu ja peruu osallistumisensa Prideille. Ei tarvitse saivarrella ääripäistä, tolkun ihmisistä eikä maapallon muodosta. Ei tarvitse vaahdota Twitterissä sen johdosta, että jälleen joku professori onkin lähtenyt ulkomaille töihin, että onko se nyt hallituksen vika vai ei.
Mutta tämän ajan mielettömyydestä haluan kirjoittaa, identiteettijengeistä ja siitä, mitä voisi löytää niiden ulkopuolelta, onko jossain jokin yksinäisten ihmisten leiri, paikka jossa on muitakin, jotka eivät vain tiedä. Koska en vittu valehtele, kun sanon tuntevani itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Tässä mielessä maailmassa ei ole mitään uutta auringon alla. Äitini kanssa olemme moneen otteeseen puhuneet siitä, miten hänen varhaisnuoruutensa oli yhtä lailla politisoitunutta aikaa, seitkytlukua. Silloin jokaisella piti olla mielipide, piti olla oikeistolainen tai kommari ja jos ei ollut jompaakumpaa oli ainakin toista leiriä vastaan.
Sellaisessa maailmassa ja ajassa identiteettijengien pahin vihollinen ei koskaan ole se, joka on eri mieltä – siis ääripää. Pahin vihollinen on se ihminen, joka ei osaa sanoa ja päättää, sillä hän kylvää epäuskoa identiteettijengeihin liittyneidenkin pariin. Sellainen ihminen pitää kiireesti heittää vastakkaiseen jengiin, noiden toisten asialla. Jos ei muuta leimaa osata antaa, vähintäänkin voidaan sanoa, että siinäpä taas tyypillinen Valkoinen Hetero Mies.
Kun kirjoittaja kirjoittaa itsensä tähän välitilaan, tietämättömäksi ja epävarmaksi, hän on samanlainen läpikulun ja ylikävelyn tila kuin Kampin kaukoliikenneterminaali. Ei ole väliä, vaikka vähän oksentaisi, joku muu saa siivota.
