Tolkun sotilas – Suomisatablogitrilogia, osa II

Rokkakossu

0,5 l Hartwall Vichy Rokkaa (jos haluat Hietaskossun, osta Hartwall Vichy Hietasta)
1,25 dl Sata Koskenkorvaa
ei jäitä, ei limeä eikä sitruunaa

Juo Hartwallin virallisesta oheistuote Rokka 0,5 l vichypullosta n. lasillisen verran pois.
Kaada tilalle virallista Suomi100 –yhteistyötuote Sata Koskenkorvaa 1,25 dl.
Käännä pullo kerran ylösalaisin ja sulje korkki tiiviisti.
Hämmästy itsekin drinkin vahvuutta ja kossun läpitunkevuutta.
Jätä reppuun n. 30–90 minuutiksi.
Nautitaan taskulämpimänä, hyvän kansallisaarteeksi kohotetun elokuvan ja sisun kera.

Näin kävi minulle, kun varauduin katsomaan itsenäisen tasavallan kunniaksi sen merkittävimmän teoksen, Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan.

Minullakin kävi mielessä se sama kysymys kuin monella, eikö tämä ole jo vähän nähty ja tehty, voitaisiinko keksiä jo jotain uutta?

Halusin saada täyden Tuntematon sotilas –kokemuksen, joten ennen elokuvaa suuntasin valintamyymälään ostamaan Tuntematon sotilas –Koskenlaskijaa. Tein siitä ja Suomi100-kurkusta itselleni voileivät. Aika ei riittänyt suomisataisimman leivän etsintään, joten otin Reissumiestä (en kuitenkaan erityisen tummaa, koska se oli kalliimpaa). Lisäksi otin mukaan Palan Suomea tai siis Fazerin Sinisen. Kansallisaarre sekin.

Sunnuntai-illan bussiaikatauluista johtuen minulle jää puolisen tuntia aikaa tapettavaksi ennen elokuvaa. Finnkinon (vaikka tavallaan pidän boikottia yllä, en halua mennä tekemään humalaista eksperimenttiäni Kino Engeliin, Orioniin tai Mansen helmeen, Niagaraan – jos Rokkakossu tulee elokuvan puolivälissä ruokatorvesta ylös, oksennan sen mieluusti muun kuonan, kuten tekijöitä polkevien sopimusten, sekaan Finnkinon kokolattiamatolle) vieressä on onneksi Panimoravintola Plevna, jonka listalla on niin ikään Suomisataerityinen tuote: Siperia Stout. Mikäpä olisikaan suomalaisempaa kuin Siperia?

Mutta vakavoidutaan eväistä ja drinkkiohjeista ja hiljennytään jatkosodan ääreen.

Hiljentymisestä puheen ollen: Yksiä vaivaannuttavimpia muistoja historiantunneilta jostain yläasteelta on se, kun kerrottiin, miten koko Suomi hiljentyi rukoukseen jatkosodassa. Ja sen rukouksen avulla kuulkaa Suomi välttyi miehitykseltä.

En teologina voi allekirjoittaa tällaista puppua. Mikä tahansa maa saattaa rukoilla ja vaikkei maa, ainakin sen kristityt, sodan voittamisen puolesta. Mutta ei kristinuskon Jumala ole mikään vastausautomaatti. Puppupuheet rukoilusta ohjaavat ajatuksen kansallisvaltioiden ja Jumalan suojeluksen väliseen historiallisen ankeaan yhteyteen, jossa milloin mikäkin kansa on julistautunut valituksi kansaksi. Jumalaa tuskin hittoakaan kiinnostaa kansallisvaltioiden puhkuminen.

Sitäkin mieltä olen, että parempi tapa vaikuttaa päättäjiin kuin rukoilla heidän puolestaan joka sunnuntaiaamu, on äänestää valtaan sellaiset päättäjät, joiden avulla tässä maassa tehdään oikeudenmukaista politiikkaa. Vaalikauden aikana kannattaa vaikka lähettää sähköpostia tai järjestää mielenosoitus.

***

Tuntematon sotilas (ohj. Aku Louhimies, 2017) oli huonoin tänä vuonna näkemäni elokuva. Suurimman osan ajasta tuntui kuin olisi katsellut kolmetuntista sulatejuustomainosta. Niin kehnoja, kliseisiä, missään tuntumattomia ja ennalta-arvattavia olivat henkilöhahmoja syventävät kohtaukset kotirintamalta.

Ei ole liioittelua sanoa, että sain enemmän irti evääksi tekemästäni Tuntematon sotilas –eväsleivästä. En minä niitäkään söisi päivästä toiseen, mutta se sentään tarjosi positiivisen yllätyksen, Louhimiehen Tuntematon ei.

Aiemmat arviot, joita olen lukenut ja kuullut ovat lähinnä todenneet, ettei elokuva tarjonnut mitään uutta Linnan romaaniin ja Laineen filmatisointiin. Louhimiehen Tuntematon on peittelemätön sitaattikimara. Se on sitä siinä määrin, että välillä kohtauksia on leikattu siten, että kaikki aiempi konteksti on jätetty pois, mutta mukaan on otettu klassisimmat Tuntemattoman sotilaan sutkautukset.

Yleisö tietää, missä kohtaa kuuluu nauraa höröttää. Näin ainakin Plevnan kutossalin yleisö tiesi, niin yhtenäistä se oli hekotuksissaan. Yleisö tietää, koska on oppinut sen katsomalla kuuliaisesti Laineen Tuntematonta pienen ikänsä. Näitä kohtia odotetaan, ilman niitä uusi tulokas ei olisi Tuntematon (vaan tunnistamaton). Viis sodanvastaisuudesta, viis Linnan eetoksesta, ketä kiinnostaa.

Louhimiehen elokuvassa samaan teokseen tömähtää niin monta eri elokuvalajia, ettei paikoitellen tunnu siltä, että katsoisi yhtä elokuvaa. Elokuva yrittää yhtä aikaa olla Malick- ja Laine-pastissi mutta jättää molemmat leikit kesken. Luonnon ja elukoiden äärellä hercistyminen on korviketta verevyydelle ja ruumiillisuudelle, joka olisi saavutettu sillä, että näyttelijöiden poskiin olisi tullut rapaa hieman aiemmin kuin kahden ja puolen tunnin kohdalla. Paitsi jos henkilö on kuollut – silloin naama peittyy verivanoihin, ihan sama mihin luoti on osunut.

Tällaiset seikat saavat kaihoisasti ajatukset kulkemaan kohti Molbergin Tuntematonta vuodelta 1985: oltiin metsässä, oli pimeää ja vittumaista. Louhimiehen Tuntemattomassa sotiminen saatana keskeytyy siihen, kun jollakulla on jotakin filosofista sanottavaa sodan luonteesta.

Jostain syystä videopelin estetiikassa seikkailevat miehet puhuvat hassun vanhahtavasti. Rokan – siis Eero Ahon – puheesta ei saa paikoin selvää. Eero Ahoahan kuuluu kiitellä kovasta roolisuorituksesta, suomalaiset kun ovat herkkiä kansallisaarteidensa kanssa, – kiitetään siis.

Kaikki kaatuvat venäläiset puhuvat jotain englanninkaltaista mongerrusta saadessaan suomalaisen sotilaan aseesta tappavan luodin.

Kun suomalainen sotamies kuolee, häntä kuvataan vaivaannuttavan pitkään. Vaikutelma on koominen, vaikka koskettavuutta on haettu.

Jostain syystä jatkosodassa maailma näyttäytyy siniharmaan eri sävyissä. Sotaa käydään pääosin päivisin, mikä johtunee siitä, että yö- ja ilta-aikaa ei ole osattu kuvata muuten kuin tekaistulla yöfiltterillä, joita soisi nähtävän vain nollabudjetin filmeissä, joissa kalusto ei riitä parempaan.

Sitä mukaa, kun sota uhkaa kääntyä tappioksi, perkele äännetään ensin pörkele, sen jälkeen prrkele tai prrkelee. Jos pitäisi nimetä yksi asia, mitä Louhimiehen Tuntematon tuo uutena asiana Tuntemattoman sotilaan adaptaatioihin, nimeäisin kenties tuon.

Suuri osa pettymyksestäni Tuntematonta kohtaan tiivistyy siihen, että odotin siltä edes vähän enemmän: Louhimiehen metodi pitää näyttelijöitä kuvausolosuhteissa, vaikutti mielenkiintoiselta. Se ei tässä tyylitellyssä kiiltokuvassa oikein näkynyt.

Nämä ovat tietysti anekdootteja. Kurkistetaanpa pintaa syvemmälle – ei kuitenkaan sillä pseudosyvällisellä tavalla, jolla Louhimiehen Tuntemattoman vesileikit sen tekevät.

Olisi ollut suorastaan hauskaa, jos Louhimiehen Tuntematon olisi ollut vain fanitribuutti aiemmille tulkinnoille. Pari Rokka-sitaattia, ehkä joku Hietasen hassuttelu, johonkin kulmaan sulatejuuston logo, toiseen Suomi100.

Louhimiehen elokuvassa seikkailee kolme hahmoa: koti, uskonto ja isänmaa. Koko Tuntematon sotilas voisi olla vain kolmeen tunteen venytetty SN2-kampanjavideo, sellainen Tolkun Ihmisen puolustuspuhe se klassikkojen hahmojen suulla on.

Kotia edustaa Paula Vesala odottamassa miestään, sankari-Rokkaa, kotiin ja lapset lausumassa naiiveja ja typerryttävän yksinkertaisia kommentteja, voi että isä tulepa jo sieltä Suur-Suomen puuhaamisesta kotiin ja Rokka, jonka sota-ahdistus ja traumat tiivistyvät – no, saunan lauteilla mököttämiseen vaikka Paula Vesala kuinka yrittäisi leikkisästi vihtoa (>lat. fasces).

Uskontoa edustaa Honkajoen rukous, joka mahtipontisen mutta ketään kiinnostamattoman musiikin sävelin asettuu kuitenkin temaattisesti merkittäväksi – sillä temaattinen merkittävyys on sidottu mahtipontiseen mutta mitäänsanomattomaan musiikkiin.

Isänmaata edustaa pölhöpatriotismi.

Suositun hokeman mukaan jokainen sukupolvi tekee oman näköisensä Tuntemattoman. Meidän sukupolvellemme on tehty Louhimiehen Tuntematon, joka haluaa resonoida tämän ajan ryssänpelkoon.

Louhimiehen Tuntemattomassa venäläiset näyttäytyvät videopelienglantia sönköttävinä kaatuvina vihollisina. Mutta toki myös venäläisinä naisina: ensimmäinen tällainen on alaston ruumis matkalla Petroskoihin. Jostain syystä, joka ei ohivilahtavassa hetkessä paljastu, joku on viillellyt naista. Myöhemmin venäläisnainen kelpaa hoilaamaan ”Kalinkaa”. Louhimiehen Tuntematon ei ole päivittänyt venäläisten naisten esitystapaa pätkän vertaa sitten Laineen Tuntemattoman.

Kun suomalainen sotamies raiskaa, sekin tehdään rakkaudentekona. Kyse on romanttisesta kaihosta. Ei aviottomista lapsista, ei tarpeiden tyydytyksestä, ei sotarikoksista.

Louhimiehen Tuntematon on rotuajattelultaan kuin mikä tahansa kesäteatteriproduktio: tehtiin kun tiedettiin että näin ne suomalaisetkin ajattelee – tälle ne nauraa!

Edeltäviä kappaleita olen hieman stilisoinut. Niitä kirjoittaessa (joitain kahtena päivänä tehtyjä lisäyksiä ja muutoksia lukuun ottamatta) olin juonut ennen elokuvaa yhden Karjala-tölkin, 0,25 l suomisatastouttia (8%), elokuvassa 0,5 litraa kossuvissyä ja kirjoittaessa n. 0,3 l kossua, kaksi Karjala-pulloa ja yhden lonkeron (5,5%). Tässä kohtaa sammuin. Vilpitön tarkoitukseni oli juoda jo elokuvaa ennen ja sen aikana sen verran, että olisin ollut pahemmassa kunnossa. Toisaalta selväpäisyyden aste mahdollisti kattavat muistiinpanot. Lopussa ehkä kynä hieman tipahteli ja hallinta petti.

 

Louhimiehen Tuntemattomassa parikin tuntuvan sotakriittistä kohtausta on typistetty tolkun sotakriittisyydeksi. Honkajoen rukous on irvokkain esimerkki. Jos korsussa oleville ironia aukeaakin, yleisölle rukous on markkinoitu Gerda Rydin hengessä: taustalla väikkyy montaasi, en muista näytettiinkö siinä kotirintamaa vai sotaponnisteluja.

Kun keskeinen sotaan juuri ironialla suhtautuva kohtaus (Honkajoen rukous asettuu sodankriittiseksi siksi, että Honkajoki itse on asiansa takana mutta käyttää sellaisia sanoja, jotka yleisölle välittyvät ironisina) on käännetty vähän kitschiksi patriotismiksi, paljastuu elokuvan arvomaailma sitten kuitenkin ehkä aiottua konservatiivisemmaksi.

Sellainenkin verevä ja Linnalla korostuva kohtaus kuin pikaoikeudenkäynti ja teloitus on Louhimiehen elokuvassa onnettoman huonosti pohjustettu. Kaukaa kuvatessa välittyy enemmänkin ajatus dokumentaarisesta tai ilkeästi tulkiten jopa välttämättömästä tempusta. Sodanvastustajat eivät pääse ääneen, vaan teloittajien pyssyt.

Tuntematon sotilas on tämän päivän tulkinta ja siinä tulkinnassa korostuu tolkku. Kun Lehto (Severi Saarinen) ampuu ilman syytä venäläisvangin, asiasta kohkataan hetki mutta kaiken päättää Koskelan (Jussi Vatanen) toteamus, jatketaas, eteenpäin. Sodan kauhuja tai mielettömyyttä enemmän korostuu sen kansallinen merkitys: tehtiin mitä piti.

Samaan sarjaan asettuvat elokuvassa hämmentävästi käytetyt arkistopätkät: Hitlerin ja Mannerheimin kohtaaminen näytetään, mutta mitään irvokasta anekdoottia tuntuvampaa kriittistä asentoa ei oteta. Suomi on tolkun ääni, Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ääripäiden välissä. Mennäänpä suosta yli niin, että heilahtaa!

Elokuva yrittää välittää meille sopivat merkitsevät kuvat siitä, että tässähän sitä sotaa vastustetaan: on kohta, jossa yksi sotilas tunnelmamusiikin soidessa asettaa pyssyn suuhunsa ja pamauttaa, on ehkä noin kolme tai neljä aidon verevää ja tuntuvaa kohtausta, joissa sota näyttäytyy käsittämättömänä säntäilynä kuolemaan – nämäkin tehdään kirkkaalla päivänvalolla, jolloin sota on paremminkin teatterilavastus sodasta kuin mikään valoilla, varjoilla, metsällä, varvikolla, pimeydellä, epäterävyydellä toteutettu sodan tunnelma. Molbergin Tuntematon siirsi sodan hämärän hetkeen, teki katsojalle vaikeaksi seurata tapahtumia. Louhimiehen Tuntematon on kesäteatteri-Tuntematon: vaikka kuinka näytettäisiin kohtaus, joka sijoittuu yöhön, kesän valoisia pitkiä iltoja ei onnistuta välttämään.

Yökohtauksissahan Louhimiehen Tuntematon luottaa halvan ja huonon näköiseen yöfiltteriin. Parempia toteutuksia on tehty televisiossa ja elokuvassa vuosikymmeniä.

Elokuvan sodanvastaisuuden näkee jos haluaa. Onhan elokuva kansallisaarre ja meidän kaikkien, ei Louhimiehen. Sodanvastaisuus alleviivataan kohtauksissa, joissa hävitystä sodasta esitetään Linnalta tutut filosofiset pohdinnat – jotta ne eivät mene katsojalta ohi, sotakin saatana taukoaa jokaisen tällaisen keskustelun taustalta.

Uudelle lajikokeilumatkalle elokuva lähtee juopottelukohtauksessa, jossa ei ole filmiä säästelty. Viimeistään siinä kohtaa, kun Aku Hirviniemi oksentaa ja ruskeat vellit valuvat valkokankaan poikki, voidaan sanoa, että tämä elokuvan nimeksi sopisi paljon paremmin vaikkapa Napapiirin sankarit jatkosodassa.

Tarkemmin jos asiaa ajattelee, ei kyse ehkä ole tahattomasta koomisuudesta, vaan ovelasta taktiikasta.

Tuntematon sotilas (2017) on elokuvana niin elokuvana niin huonoa elokuvaa, että se sopii mainiosti jatkoksi elokuville, kuten Napapiirin sankarit ja Luokkasota. Jatko-osineen. Kun Tuntemattoman katsominen on suoranainen kansalaisvelvollisuus, täyttyvät teatterit katsojista, jotka odottavat elokuvalta tuttuutta ja ennakoitavuutta. Suomalainen elokuva ei saa olla liian vaikea tai taiteellinen, vaan sen pitää välittää selkeä ja yhtenäinen kansakuntaa koossa pitävä viesti. Silloin riittää, että meitä muistutetaan sotien veteraaneista, itsenäisyyden merkityksestä ja vetäistään sellofinlandiat hyväksi lopuksi.

***

Suomisatablogitrilogia on minun Suomisata-tekoni. Mikä on sinun? Jokaisessa osassa suunnataan katse johonkin: ensimmäisessä menneisyyteen, toisessa nykypäivään ja kolmannessa tulevaisuuteen. Ensimmäisessä osassa ollaan hiljaa, toisessa kännissä ja kolmannessa huudetaan kurkku suorana. Jokainen osa on kirjoitettu krapulassa.

Voit myös katsoa videomuotoisen Suomisatablogitrilogian prologin. Siinä luetaan Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extraa.

Suomisatablogitrilogian prologi: Jatkosotalive

Suomisatablogitrilogia, osa I: Viides (tippuritartunta) isänmaalle