TUNTEET – TOTUUS – 6/18
Katsoin The Workin ensimmäisen kerran DocPointissa, eikä kokemus ollut kummoinen. Elokuva tuntui junnaavalta, enkä kokenut onton ja yltiöpäisen kuvallisen selfhelp-puheen koskettavan mihinkään. Syksyllä elokuva nousi uudelleen pinnalle Docventures-ohjelman esityksen myötä. Yllättäen tutut ja tuntemattoman hehkuttivat elokuvaa, kertoivat miten se liikutti ja suhtautuivat suunnattoman kritiikittömästi elokuvaan, vaikka se jättää tunteita puolitoista tuntia työstettyään kokonaisen etiikan katsojan vastuulle.
The Work kertoo Folsomin vankilassa käytössä olevasta Inside Circle selfhelp-ryhmäterapiasta. Kahdesti vuodessa vankilaan viedään vapaaehtoisia siviilejä neljän päivän terapiajaksolle työskentelemään tunteidensa kimpussa yhdessä vankien kanssa.
Nämä ovat The Workia katsoessa tehdyt muistiinpanot kokonaisiksi lauseiksi muutettuna. Sen vuoksi esitystapa voi tuntua tamppaavalta tai viimeistelemättömältä. Hahmojen nimiä ja kohtauksia voi kukin itse käydä tarkistamassa seuraavien kahden kuukauden ja kahdenkymmenenviiden päivän aikana.
Ensimmäinen päivä
Niin ensimmäisellä katsomiskerralla kuin viimeisimmällä huomaan, miten selfhelp-puhe tuntuu tökkivän. Kielikuvat ja sanasto ovat niin yleisiä ja universaaleja, että epäilen sitä, voiko sellaisilla olla mitään vaikutusta lihaa ja verta oleviin ihmisiin. Jos joku vain raivon tunteiden tullessa muistuttaa hengittämään, auttaako se mitään? En usko, että vaihtamalla mutta-sanan ja-sanaan varsinaisesti muuttaisi ajatteluaan. Selfhelpin oudosta onttoudesta olisi paljonkin kohtia siteerattavaksi, mutta toisaalta runsaudenpula voi olla syy vaieta. Katsokaa itse. En ole koskaan ollut ryhmäterapiassa. Minulle jatkuvat kysymykset ”miltä se sinusta tuntui?” tuovat lähinnä mieleen populaarikulttuurin vakiintuneet tavat kuvata psykiatreja (jo Sopranosissa Tony taitaa huudahtaa, miksi ”kallonkutistajat” aina kysyvät, miltä tuntuu).
Hämmentävimpiä ovat kuitenkin vieraat. Yksi uskoo löytävänsä sen, kuka on menemällä vankilaan. Toinen etsii muuten vain suuntaa elämälleen. Niin hän ainakin vankien kanssa keskustellessa sanoo. Vangit ja näiden rankat taustat pelottavat, mutta tekevät kokemuksesta myös hauskan vaarallisen tuntuisen. Osa suhtautuu vierailuun terapiana, toiset seikkailuna. Heti ensimmäisen päivän jälkeen osa porukasta kommentoi näkemäänsä ja kokemaansa. Katsoja ei voi välttyä siltä, että osa on liikkeellä kohtalaisen tirkistelynhaluisista syistä. Sitä ei oikeastaan edes osata tai viitsitä peitellä vangeille. Paluumatkan bussissa pohditaan, miten heiltä varmaankin odotetaan itkemistä. Varsinkin ensimmäisellä katsomiskerralla kokemus oli jotain sarjojen The Wire ja Vain elämää välistä.
Toinen päivä
Itkupakkoa vastaan puhuu ja hanaa Brian, ja kuinka ollakaan toisen päivän käänteenä nähdään Brian itkemästä.
Sitä ennen kuullaan kaivoruno, jonka vanhahtavassa poljennossa riittäisi vaikeuksia saada otetta kenellä tahansa. Mielessä käy, voisiko runoutta tai kirjallisuutta tuoda vankilaan vähemmän jäykässä ja alleviivatun opettavaisessa sävyssä.
Kun elämää tarinallistetaan banaalilla tavalla, samastuttavuus kärsii. Se ei tee kokemuksesta yhtään sen vähäisempää elämäänsä tarinallistavalle ihmiselle. Ongelmat alkavatkin siinä kohtaa, kun se yritetään kommunikoida muille ja saada muut jakamaan omat tuntemukset. Baharataji kertoo, miten hänen kovin kokemuksensa luottamuksen pettämisestä tuli, kun hän oli kertonut hyvälle ystävälleen ensimmäisestä seksikokemuksestaan, mutta tämä työpaikalla levittelikin sen muille. Baharatajin pyhä ja luottamuksellinen kokemus oli toisille vitsi. Tämän jälkeen Baharataji kertoo, että tuo luottamuksen pettäminen johti hänet käyttämään kannabista ja heroiinia.
Lähinnä seikkailumielellä visiitille tullut siviili-Brian sanoo tähän, ettei ymmärrä, miksi toinen väittää omaa salaisuuttaan pyhäksi ja kuitenkin piirissä leveilee sillä. Brian on periaatteessa hoksannut klassisen näyttämisen ja kertomisen eron. Brian ei edes viittaa vielä ilmeisempään viattomuuden ja luottamuksen piirin särkymiseen: me katsojatkin saamme kuulla toisen salaisuuden. Silti Brian on edelleen väärässä: Baharataji saa kertoa luottamukselliseksi tuntemassaan paikassa pyhästä kokemuksestaan. Hän valitsee itse mitä kertoo ja on tietoinen elokuvakameroiden läsnäolosta. Aikoja sitten kipeä kokemus ei ole sitä enää, siitä on tullut Baharatajin vallassa olevaa. Näin ollen Brianille vastapalloon tullut, suuttunut kritiikki on oikeutettua: olihan se tökerösti toisen herkästä asiasta sanottu, Brian lyö ylhäältä päin, hänellä on asiat paremmin.
Brian yrittää pehmitellä sanomaansa sillä, että tämä on hänen kelansa. Baharataji todistelee puhuvansa totta. Brian on ikävä bitch kyseenalaistaessaan hänen kertomansa. Lopussa on pattitilanne: Toinen kertoi tunteistaan, Brian vastasi kertomalla omista tunteistaan – kumpikaan ei valehtele. Baharataji huomauttaa, että Brian jälleen petti hänen luottamuksensa ja se sai hänet kiukkuiseksi. Brianin ei olisi pitänyt olla avoin, vaikka siihen kannustetaan, sillä Brian oli totaalisen väärällä tavalla avoin omista ajatuksistaan – toisen ihmisen tunteiden maaperällä. Ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö sellainen käytös ole tökeröä ja loukkaavaa. Brian sanoo päin naamaa.
En usko olevani yhtä mulkku, kun suuntaan kritiikkini teoskokonaisuutta kohtaan (Brian ja Baharataji sen hahmoina, ei luonnollisina toisina). Kohtauksen seuraava käänne nimittäin patistaa katsojaakin antautumaan tunteilleen ja asettamaan ne kaiken yläpuolelle.
Ohjaaja-Bud pyytää useaan otteeseen Briania katsomaan itseään silmiin. Kun Brian sitten viimein katsoo, hän murtuu täysin, karjaisee ja antaa itkun tulla. Brian sanoo, että on kuin hänen sisällään olisi demoni. Nyt muut auttavat manaamaan sen ulos. ”I just wanna fucking kill people when I don’t get the respect.” En tiedä, olisiko Brian valmis tappamaan, sillä sama kaveri porttien ulkopuolella päivitteli sitä, millaista on nähdä tappajia livenä. Todennäköisesti ei. Brianin sanat ovat hyvä osoitus siitä, miten kummalliseksi puheavaruus ja sosiaaliset suhteet muuttuvat: siviilit haluavat samastua vankeihin ja saada näiden kunnioituksen näiden tavoilla. Elokuva ei näytä vankilan todellisuutta tappeluineen, jengi- ja rotuerotteluineen, vaan nämä on sovittu jätettäväksi syrjään. Samaan aikaan siviilit yrittävät olla itseään kovempia löytääkseen sisältään pehmeät kohtansa. Mitä kummallista dialektiikkaa!
Ensimmäisten kahden päivän perusteella voikin kysyä, miten toimivaa terapia on. Jos viikoittain kokoonnutaan itkemään ja raivoamaan, milloin on lupa odottaa jonkinlaista ”edistystä” (en tietenkään tarkoita mitään suoraviivaista) ja missä muodossa? Ymmärrän elokuvan immersiivisen pyrkimyksen, mutta eettiseltä kantilta olisi ollut tarpeen vastata paremmin perustietoihin. Niitä ei nopealla vilkaisulla löytynyt edes terapiamuodon kotisivuilta, joissa enemmistö teksteistä oli vankien kirjoittamia kokemuksia. Jos terapia on kehitetty vangeille (ja sen toimivuuden mittarina on se, että yksikään seitsemäntoistavuoden aikana vapautuneista ja terapiaan osallistuneista vangeista, joita on neljäkymmentä, ei ole joutunut uudestaan vankilaan), mikä on sen soveltuvuus tai toimivuus siviilien keskuudessa? Eikö pitäisi olla jotain eroa silläkin, osallistuuko joku terapiaan viikoittain usean vuoden ajan vai neljän päivän pyräyksen verran?
Ratkaisukeskeistä terapia nimittäin on. Brianilta kysytään, mitäs tälle hänen ongelmalleen pitäisi tehdä. Tahto ratkaisee, vaikka joku muistuttaakin, ettei kyse ole siitä, onnistuuko vai ei. Seuraavassa käänteessä Rick kuitenkin huutaa Brianille, miten viattomat joutuvat kärsimään, jos Brian ei muutu – hänhän uhkasi ehkä tappavansa jonkun! Etiikka vedetään mukaan mitä absoluuttisimmassa hengessä. Brian taistelee itseään vastaan, ja tämä tapahtuu käyttämällä voimaa muita vastaan veljellisessä painiringissä. Jos tunteista puhuminen on uusi asia, jota elokuva haluaa tuoda esiin, voima ja maskuliinisuuden muodot eivät juuri muilta osin ole kovin tuoreita. Miljöö tekee tämän toki ymmärrettäväksi.
Jotenkin liian sopivasti heti perään Brianilta kysytään, ”what do you feel right now?”, ja syyksi paljastuu tietenkin isäsuhde. Onneksi sentään huumori Brianin päähän syntyneestä haavasta ja sen saamisesta vankilatappelussa tuo jotain inhimillisempää ja läheisempää onttoihin selfhelp-puheisiin verrattuna.
Kolmas päivä
Vangeilla on huolia ja ongelmia, joita ei ole missään nimessä syytä vähätellä. Kolmannen päivän aluksi Dante kertoo siitä, miten mikään, mitä hän tekee, ei auta häntä näkemään poikaansa. Danten puheenvuoro tulee epätoivoisen ihmisen suusta, eikä epätoivoinen ihminen usko, että piirissä puhuminen muuttaisi muiden määräämiä tosiasioita. Vihan voi puhista ulos, epätoivoa ei. ”This shit doesn’t work, man”, Dante huokaisee.
Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että siviili-Charles eläytyy liiankin voimakkaasti Danten tuskaan: ”I pray God you find a reason to live. Don’t give up, man, please. I don’t know you but I feel you.” Charlesin jatkaessa puhetulvaansa kamera näyttää Danten tyhjän ja ainakin oman tulkintani mukaan jopa vittuuntuneen katseen. Kun tunteet ovat pääasia, äänessä ovat ne, joiden tunteet ovat äänekkäimmät.
Danten itsemurha-ajatuksiin Vegas päättää yrittää ”yhtä juttua”. Hän asettuu Danten eteen ja sanoo, että itsemurhan harkitseminen on ”bullshittiä”. ”What I need you to do is to grow up. Do you hear me? Do you hear me?” Yhtäkkiä kyse onkin Vegasista ja hänen ratkaisustaan (tai yhdeksänkymmentä päivää aikaa etsiä ratkaisu). Dante vastaa myöntävästi, tilanne laukeaa halaamisella. Tämän jälkeen Vegas palaa tuolilleen, pyyhkii hetken kyyneleitä ja toteaa, että hän voi hyvin ja voidaan jatkaa. Tunteet ovat liian yksilöllisiä, että niistä päästäisiin eteenpäin mihinkään kestävään kohtaamiseen, jossa huomio siirtyisi pois omista ongelmista. Rickin lausahdus, ettei hän kestä muiden luovuttamista ja pelkoa omasta luovuttamisestaan, muistuttaa kaiken ratkaisukeskeisyyden ja patojen aukeamisen keskellä hauraudesta, heikkoudesta ja inhimillisyydestä.
Jonkinlaista verevyyttä kohtaukseen tuo sentään se, kun Vegas ja Dante seisovat vastatusten ja mikrofoni nauhoittaa jommankumman tai molempien sydämen sykettä. Puhe kuuluu kumeana taustalla. Filosofoinnista ollaan viimein pääsemässä. Ihmiset ovat lihaa ja verta muutakin kuin painiessaan.
Päivän päättävässä majanrakennusharjoituksessa pitää kirjoittaa lapulle, mitä olisi pikkupoikana eniten tarvinnut #olisinpatiennyt Mutta miten suhtautua siihen, kun yksi siviileistä, Chris, toteaakin vain sen, ettei muistanut, miten onnellinen oli lapsena?
Neljäs päivä
Päätöskierroksella Chris kertoo siitä, miten on ollut sivussa kaikesta ja lähinnä tarkastellut aikaa uutena kokemuksena (vaikka yleensä inhoaa niitä). Chrisin taktiikka on paljon keljumpi kuin Brianilla, joka laittoi itsensä likoon ja vastasi kovaankin kritiikkiin. Chrisiä ei voi asettaa vastuuseen siitä, ettei hän osallistu. Jotain luottamuksellisesta tilasta on kuitenkin särkynyt, jos toiset vain tarkkailevat.
Neljäntenä päivänä nähdään jälleen yksi hämmentävän uskonnollisesti virittynyt tilanne, kun Dark Cloud kaadetaan patjalle. Hänen päällensä sirotellaan vettä. Kaiken pillaa Brian, joka heittää jotain Dark Cloudin herkkyydestä. Tilanne johtaa raivokohtaukseen. Sivussa Brianille vakuutellaan, että hän on turvassa, jos kuka tahansa intiaani aikoo hyökätä hänen kimppuunsa. Vankilan arki ja jengimoraali tihkuu jälleen mukaan.
***
Dokumenttina elokuvan erinomaisuus piilee siinä, miten se välttelee tyypillisiä hyvänkin dokumentin pilaavia elementtejä, kuten pitkäveteisiä haastatteluja. Se menee iholle, kuvaa läheltä, ottaa katsojan rinkiin mukaan.
Nämä ansiot eivät poista eettisiä kysymyksiä. Katsojan tarvitsee jotenkin muodostaa suhteensa siihen, että osa vangeista jossain määrin selittelee tai puolustelee oman elämäntarinansa kautta tekojaan. Heistä tulee olosuhteiden uhreja. Kuitenkaan elokuva ei kuvaa niitä rakenteita, joissa toisilla on suurempi riski joutua vankilaan. Se ei uhraa ajatustakaan sille, onko lainkaan oikeudenmukaista tuomita ihmisiä eliniäksi vankeuteen (varsinkaan maassa, jonka olot ovat niin polarisoituneet ja vaihtoehtoja ja näköaloja heikoimmassa asemassa olevilla vähän).
Rickin repliikin murheellisuus tulee siitä, miten vastakkainen se on koko terapian eetoksen ja selfhelpin kanssa. Vangit eivät tiedä, mitä he tekevät, mutta silti terapiassa pitäisi päästä johonkin. En tiedä, millaista apua ja tukea he saavat ryhmäterapian lisäksi. Keskustelu ja vertaistukikin on tärkeää, mutta monelle paras apu voisi olla keskustelu ammattilaisen kanssa. Vertaistuen erinomaisuutta vähentää tietoisuus siitä, että jengitappelut jatkuvat, kunhan siviilit on viety pois voimaantumasta.
Ilmiselvä ero tehdäänkin siviilien ja vankien välillä. Vankien kohtaloihin verrattuna siviilien ongelmia on nolostuttavaa kuunnella. Terapialle, elämälle suunnan etsimiselle ja itsetutkiskelulle on paikkansa, mutta kaikkien korjaaminen yhdellä muotilla (neljässä päivässä) ei näytä toimivan.
Tunteiden näyttäminen tuntuu näyttävään tai näyttää tuntuvan itsetarkoitukselliselta. Kuitenkin elokuvassa ollaan pulassa kontroversaalimpien tunteiden kanssa. Itsetuhoisuuteen tai merkityksettömyyteen terapia ei näytä osaavan suhtautua kuin siten, että joku piiristä nousee ylös ja yrittää herättää tutun tunnereaktion – vihan – toisessa.
Tunteiden takia elokuva on Docventuresiinkin valittu. Kuvaahan se miesten tunteita. Ilmeisesti moni on löytänyt jotain tarttumapintaa elokuvasta. Itselläni muiden tunteiden katseleminen ei riitä herättämään kuin lähinnä epäeettisiä reaktioita: olen Brian, joka järkeilee ja kysyy tökerön metatason kysymyksen.
Haluan silti uskoa, että nyrpeyteni liittyy siihen, miten heikosti elokuva ottaa eettisiin ongelmiin kantaa. Mihin me samastumme, jos itkemme elokuvan vankien kanssa? Lajityypillä on oma vaikutuksensa: jos elokuva olisi fiktiivinen (kuten The Wire tai Sopranos), voisimme turvallisin mielin käydä rajaa samastumisen ja kohteiden tekojen välillä. Rajaamalla näytettävät tosiasiat niin tiiviisti The Work imaisee katsojan mukaan hahmokavalkadin terapiatuokioihin, eikä jätä tälle tärkeälle työlle intensiivisyydessään tilaa.
Muistelen mieluummin pulassa olevaa Rickiä ja yksin jäävää Dantea. On vaikea voimaantua elokuvan äärellä, kun teoksen kaikki rakennuspuut muistuttavat äärimmäisen epäoikeudenmukaisuuden kysymyksistä.
Tämäkin kirjoitus jatkaa Sisällissatasarjaa. Sen jokaisessa osassa käsitellään yksi vastakkainasettelu – hiljennytäänhän tänä vuonna kansakunnan satavuotisen kahtiajaon äärelle. Tämä osa ratkaisee tunteen ja totuuden kysymyksen. Koska jokainen kirjoitus on sotakirjoitus, tässä aiheena on tietenkin jengisota. Vastakkainasettelut käsitellään kerralla loppuun. Kirjoitukset ovat poleemisia ja osa on lyhyempiä, jotta sisällissataa ei tarvitse viettää enää ensi vuonna. Valitse puolesi tai vastapuolesi, vastaväitteitä ei kuunnella.
Sisällissatasarja on jatkoa viime joulukuussa tekijän itsensäkin tasokkuudellaan yllättäneelle Suomisatablogitrilogialle, jonka kolme osaa voit lukea täältä.