NUORUUS – AIKUISUUS 2/18
Olen viime aikoina ajautunut jatkuviin kahnauksiin Helsingin Sanomien hyvinvointitoimittajien kanssa. Ensin piti liikkua koska, sitten piti syödä pizzasta vain puolet. Nyt Maaret Kallio toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja pyysi joukolta menestyneitä aikuisia jälkiviisaita neuvoja nuorelle itselleen – tai kuten ajoituksesta voi päätellä, tietysti tämän päivän nuorille.
Maaret Kallion lanseeraamassa #olisinpatiennyt-kampanjassa ei ole oikein mitään uutta. Ei tarvitse täyttää edes kolmeakymmentä, kun jo voi keskustella siitä, miten hitto vie, elämä olisi ollut toisenlaista, jos olisi ollut vähän nuorempana nykyisenlainen itsetunto. Hetken punottaa korvia, kun joku setä tulee ojentamaan Twitterissä, mutta paljoa ei pelota. Tinder-treffien jälkeen pakit kuitataan nauramalla samalle Ihmebantu-videolle kuin edellisellä kerralla.
Ajatus on kuitenkin lohduttoman hyödytön: teinivuodet ovat menneet, nolostuessa, kipuillessa, hämmästellessä. Vaikea sanoa, mitä silloin oli, mutta ei rohkea ainakaan. Teinivuosien haikailu on suurinta ajanhukkaa: mahdollisuus meni, eikä toisenlainen teini-ikä olisi välttämättä tuottanut kuin haikailuja jonkin muun perään.
Eivätkä ne aikuisten puheet siitä, että vielä tämä helpottaa, mitään auttaneet. Ne huomasi tosiksi aivan liian myöhään, kun oli jo helpottanut. Yläasteella opettajat sanoivat, että sinä pääset vielä pitkälle, nuo toiset eivät. Törmätessäni kuntavaalikeväänä yläasteikäisiin tuttuihin lastenvaunuja työntämässä sata metriä yläasteen pihasta, saatoin todeta, että olin minä ainakin päässyt Tampereelle ja Helsinkiin asti. Nuoruuden hurvitteluissa ei kaiketi ole kadehtimista, jos hyvät arvosanat saivat edes osittain aikaan sen, että pääsin lukioon ja kahteen yliopistoon. Missä saatoin sitten laiminlyödä deadlinet ja viedä jonkun tulevan maalaispastorin opiskelupaikan vain suorittaakseni lukuvuodessa sen, mitä joku suoritti ensimmäisessä periodissa.
Enkä minä koulukiusaamisesta selvinnyt aikuisten viisailla neuvoilla, saati sitten omalla määrätietoisella halullani. Minä selvisin luonnostaan. Ihminen on selviytyjä. Yläasteen käytävä voi olla henkilökohtainen Auschwitz – ei koskaan enää – mutta aina joku on selvinnyt pahemmastakin, joku myös siitä itsestään.
Jos otan #olisinpatiennyt-haasteen vakavissani ja yritän miettiä, minkä tietäminen olisi auttanut, vaihtoehtoja on naurettavan vähän. Tietäminen kun tarkoittaa minulle jotakin, minkä tiedän ehdottoman varmaksi. Se ei ole jokin puolikuvitteellinen ominaisuus, jonka haluan liittää itseeni Hesarin haastattelussa tai työpaikkahaussa. Varmaksi tiedän arkeni: laskujen eräpäivät, joiden suhteen en ole koskaan pysynyt laskuissa, altaan pohjalle kerääntyvät tiskit, biojäteastian täsmällisen haisemisen alun, ahdistuksen tunteen aina, kun pitäisi tutustua uuteen ihmiseen, kauhun kun pitäisi jutella tuttujenkin kanssa…
Jälleen kerran olin Elämä ja kevät -toimittajien kanssa synkassa. Vain päivä tai pari ennen tätä kampanjaa tokaisin Twitterissä:
”Sori kaikki selfhelp-kirjat, mutta:
Elämä on sietämätöntä, eikä siihen voi itse vaikuttaa.”
Oma kokemukseni erääntyvien laskujen, huolestuttavan tulevaisuuden, velkaantumisen ja jokakeväisten burnoutien aikuisuudesta on lähinnä se, että elämällä on tarjota kerta toisensa jälkeen pettymyksiä ja epävarmuutta. Mikään ei anna viitteitä, että viiden, kymmenen tai viidentoista vuoden päästä olisi asiat paremmin tai edes erilailla. Pahoin pelkään, että osa on predestinoituja lipsumaan määräpäivistä ja ahdistuman ahdistumasta päästyään. Viime kuussa maksoin kerrankin kaikki laskut ajallaan, kuten viimein meitä vähävaraisia viimein hyvin neuvottiin. Lopputulos: palkka ei tullutkaan 11., vaan 18. päivä, minkä seurauksena yhden viikon kituuttelin ja toisena käännyin äidin puoleen.
Kaikkein viimeisimpänä olen ketään neuvomassa jahtaamaan unelmiaan. Minä olen moisilta säästynyt. Vaihdan suuntaa sitä mukaa, kun huomaan, että jollain alalla pitäisi osata verissä päin kilpailla tai ylipäätään keksin jotain muuta. En koe, että olisin elämässäni kovin paljoa saavuttanut jonkin tietoisen pyrkimisen ohjaamana. Sen tietäminen, etten opi haluamaan tai ainakaan saavuttamaan mitään, ei varmasti olisi helpottanut. Kirjoittaminen on houkuttanut pitempään. Uskon löytäneeni ristini.
Teen pääsääntöisesti päivät pitkät asioita, joita haluan tehdä: gradua rakastamastani tanskalaisvaikeilijasta, tuntityötä tutkimusavustajana, kirjoitustöitä kovatasoisissa lehdissä, opettajansijaisuuksia. Politiikasta on onneksi jäljellä lähinnä kunnalliset luottamustoimet. Yhdistystoiminnasta luopuminen laski stressitasoja ja paransi elämänlaatua kertarysäyksellä. Olisinpa tiennyt, ettei ihmisen tarvitse tuhota nuoruuttaan ja menettää säällistä hiusrajaa alle kaksikymmentäviisivuotiaana.
Minä en riitä. Liha huutaa: nautinnollisemmin! Tahtova sielunosa: merkityksellisemmin, tuntuvammin!
Toivoisin, että jonain päivänä, kun makselen pois lähemmäs kahdenkymmenentuhannen euron opintovelkaa, voin tehdä kirjoitustöitä, joilla jotenkuten elätän itseni. Päivätöille sanon: ”mieluiten en”. Ideologista työtöntä minusta ei voi tulla, koska olen niin huono täyttämään papereita oikein ja ajallaan, että olisin lähinnä ideologisesti karenssissa.
Osa ”toivottomuudesta” on varmasti perittyä. Äitini on keski-ikäinen ja joutuu edelleen toisinaan lainaamaan vanhemmiltaan rahaa. Toivoisin joskus olevani tilanteessa, jossa voisin auttaa omia vanhempiani taloudellisesti, edes tarjoamalla heille jotain sellaista, johon eivät nuukasti elävinä ole ennen viitsineet rahaa käyttää. Itse kun olen holtiton tuhlailija heihin verrattuna. Elämäntapani ovat monta monituista kertaa heitä pahempia ilmastopäästöissä. Äiti, iskä, mummu, eikä ukki ole koskaan lentänyt mihinkään.
Lukioikäinen Ville ajatteli, että yliopisto-opiskelijana hän olisi mieleltään ja elämänhallinnaltaan tasapainoinen. Että siihen mennessä olisi varmasti jokin mukava parisuhde ja vakaa elämä. Että olisi rahaa ja voisi käyttää sitä johonkin kivaan. Lukioikäinen Ville haaveili toimittajan ammatista. Ei vähiten siksi, että oli silloin huolissaan toimeentulostaan.
Jos lukioikäiselle Villelle joku olisi kertonut, että hän tuskin tulee tuollaisia asioita saavuttamaan – ei ainakaan yliopisto-opintojensa aikana – että hän vastoin lukiolaisen uhmaansa päätyy opiskelemaan teologiaa, ei missään nimessä itse halua toimittajaksi, vaikka ihailee monia sen alan valinneita ystäviään, ei edelleenkään tiedä mitä haluaa eikä ainakaan miten semmoisia asioita voisi saavuttaa ja että hän vieläpä riemumielin valitsee vähävaraisuuden ja epävarmuuden tulevaisuudessakin, lukioikäinen Ville olisi murtunut.
Lukioikäisellä Villellä ei olisi ollut sellaista emotionaalista kapasiteettia, sellaista kykyä purra hammasta yhteen ja hoitaa tämäkin paska alta pois, vaikka on krapula, kuin muutamaa elinvuotta ja katkeraa kokemusta myöhemmin.
***
”Nuoruus on murhenäytelmä
saarivaltio eristyksissä.”
Aikuisuus on toiset aikuiset perheellistyneinä, vauva-arjen keskellä, itse baarissa neljä iltaa viikossa, enimmäkseen yksikseen.
”Nuoruus on huvittava murhenäytelmä
juoksu levykauppaan
muttei rahaa päällä.”
Aikuisuus on juoksu levykauppaan, mutta luotonantajan uskoa (credo) velallisen takaisinmaksukykyyn.
Samuli Putro oli oikeassa mitä tulee nuoruuteen, mutta myös täysikasvuisuuteen:
”Nyt jos istut baarissa
on kolmen päivän krapula.”
”Romantisoit nuoruutta ja edesvastuuttomuutta
kun lainat oli kymppejä
ja nollat puuttui perästä.”
”Istut hiljaa sunnuntaina
työt on huomenna ja aina.”
***
Jos jostain #olisinpatiennyt-kampanjaa on kiittäminen, niin siitä, että se on tuonut täysin sopimattoman ilmiön tsemppipuheen piiriin: nimittäin jossittelun.
Jokainen #olisinpatiennyt-postaus on julkean julkinen kurkistus ihmisten pettymyksiin tai vähintäänkin niiden siemeniin. Olisi uutisen paikka: ”HS selvitti – tätä ihmiset katuvat nuoruudestaan”.
Jossittelu ei taivu tsemppipuheeksi, koska se paljastaa mahdollisuuksien kauhistuttavan kirjon. Elämä ei ole tarina eikä projekti, se on kaaos. Hallinta on illuusiota. ”Olisinpa tiennyt” olettaa tilan, jossa elämä on edennyt. Se sanoo: nyt tiedän. Minä en tiedä. Elämä ei etene, eikä siitä tiedä mitään, koska on jatkuvasti sen keskellä. Kun ei voi olla elämättäkään.
Jos vaihtoehtoisia kulkuja miettii liian vakavissaan, muuttuu nykyinen elämä entistä sietämättömämmäksi.
Neuvojen antaminen itselleen on katkeruudelle tilan tekemistä. Olisi minullakin neuvoja: olisit lukenut enemmän, olisit jättänyt tekemättä – voi, monta kertaa, olisit jättänyt tekemättä.
***
Haluan päättää tämän johonkin positiiviseen. Ehkä jopa neuvoon valmistuville tai heille, jotka eivät pääsekään jahtaamaan unelmiaan haluamaansa opiskelupaikkaan.
Olisinpa lukenut Simone Weiliä enemmän.
Ensimmäinen kosketukseni Simone Weiliin oli joskus lukion lopussa, kun kävin Maailma kylässä -festareilla ja siellä kirjateltassa tilasin niin&näin-lehden. Tilauksen kylkeen sai Foucault’n kirjan nimellä varustetun kangaskassin ja yhden vapaavalintaisen kirjan. Hetken tarjontaa pläräiltyäni otin pöydästä Simone Weilin Juurtumisen. Sen rauhan, tasa-arvon, ihmisvelvollisuuksien sanoma teki lähtemättömän vaikutuksen.
Viime keväänä luin Juurtumisen uudestaan. Istuin Laukontorilla, aurinko lämmitti vastustamattomasti. Tämän kesän aluksi istuin Laukontorilla, saman kahvilan pöydässä, luin Patti Smithin Omistautumista, kassissani Juurtuminen, sillä Smith lähtee matkalle Weilin kanssa. Jotain tuosta hyväntahtoisesta mystikosta, omistautuvasta ja uhrautuvaisesta filosofista suodattuu Smithin sivuille.
Olen viimeiset kolme viikkoa lukenut Painovoimaa ja armoa, harppoen, ahmien, saamatta kyllikseni sen sanoista ja asennoista.
Simonen sanat eivät taivu aforismeiksi. Ne vaativat toisiaan, kokonaisuuden hahmottamista ja siihen heittäytymistä. Lainaan muutaman, vapaasti ja ahnaasti, jotta joku muukin tarttuisi teokseen:
”Emme omista mitään tässä maailmassa – sillä sattuma voi riistää meiltä kaiken – paitsi vallan sanoa minä. Ja se meidän on annettava Jumalalle, toisin sanoen tuhottava. Minän tuhoaminen on ehdottomasti ainoa vapaa teko, mikä meille on sallittu.”
*
”Ei saa olla minä, mutta vielä vähemmän me.
Valtio antaa meille tunteen, että meillä on koti. On kotiuduttava maanpakolaisuuteen.
Juurruttava olemattomuuteen. Olemattomaan paikkaan.”
*
”Todellisuuden kriteeri on, että se on kovaa ja karheaa. Siihen sisältyy iloja, mutta ei hauskuutta. Kaikki hauska on unelmaa.”
*
”Meidän on pidettävä vaari siitä, mille tasolle asetamme äärettömyyden. Jos asetamme sen tasolle, joka soveltuu vain äärelliselle, on melko samantekevää minkä nimen sille annamme.”
*
”Tieteen tutkimuskohde: kauneus (toisin sanoen järjestys, sopusuhta, harmonia), joka on yliaistillinen ja välttämätön.
Taiteen tavoite: aistillinen ja olosuhteisiin sidottu kauneus, joka aistitaan sattuman ja pahan hunnun läpi.”
”Onneksi en tiennyt” asettuu keinotekoisella tavalla osaksi Sisällissatasarjaa. Sen jokaisessa osassa käsitellään yksi vastakkainasettelu – hiljennytäänhän tänä vuonna kansakunnan satavuotisen kahtiajaon äärelle. Tämä osa käsittelee nuoruuden ja vanhuuden vastakkainasettelua, yhden hölmön kampanjan läpileikkaamana. Koska jokainen kirjoitus on sotakirjoitus, tässä aiheena on sukupolvien välinen sota. Vastakkainasettelut käsitellään kerralla loppuun. Kirjoitukset ovat poleemisia ja osa on lyhyempiä, jotta sisällissataa ei tarvitse viettää enää ensi vuonna. Valitse puolesi tai vastapuolesi, vastaväitteitä ei kuunnella.
Sisällissatasarja on jatkoa viime joulukuussa tekijän itsensäkin tasokkuudellaan yllättäneelle Suomisatablogitrilogialle, jonka kolme osaa voit lukea täältä.