Kekripukki ei palanut kokonaan

Pyhäinpäivänä lähden Suomenlinnaan. Olen valinnut yhtä aikaa väärän ja oikean päivän – oikean siksi, että on Suomenlinnan kekri, jonka ansiosta saarella järjestetään improvisaatioteatteria ja sirkusta hyödyntävä kollektiivin esitys. Väärän siksi, että toisin kuin kuvittelemani Suomenlinna, saari on täynnä turisteja ja muita ihmisiä. Pyhäinpäivään minulla liittyy vahva halu olla yksin ja ajatuksissani. Siihen eivät karnevaalit sovi.

Lauantai on kaunis. Sää on kirkas ja aurinkoinen. Lautta lähtee rannasta. Ohitamme suuret risteilijät, jotka aina laiturissa seistessään näyttävät pelottavan suurilta ja majesteettisilta. Aurinko peittyy kokonaan yhden niistä taakse. Hetken ajan on lähes pimeää.

Kuuntelen Lasten hautausmaan toista albumia. Sitä missä lauletaan Suomenlinnan kallioista ja kuolinilmoituksista. Lasten hautausmaan laulussa kuuluu hyvin se, miten Suomenlinna on ollut Suomen historian hiljainen todistaja. Saarella historia näkyy monissa paikoissa, teksteinä, kuvina, niminä, karttoina.

Rantaan saavuttua päätän välttää suurimmat turistivirrat ja harhailen määränpäätä enempää miettimättä saaren sisäosia kohti. Vastaan tulee jokunen ihminen, joiden päättelen olevan paikallisia. Saarella asuu noin kahdeksansataa ihmistä. Asuntoja vapautuu harvoin ja silloinkin hakijoita on satoja. Uudet asukkaat valitaan hakemusten perusteella siten, että saarella olisi mahdollisimman monenlaisia ihmisiä. Lapsiperheillä on kuulemma parhaat mahdollisuudet. Saarella on myös päiväkoti ja peruskoulu. Kävellessäni satun päiväkodin ja kirjaston pihaan. Täälläkin arki on siis arkea. Painivatkohan suomenlinnalaiset kirjaston myöhästymismaksujen ja lainauskieltojen kanssa?

Menen pieneen kahvilaan, jonka nimi on Jäähuone. Sisällä on kuitenkin lämmintä. Kahvilan tuotoilla tuetaan saaren taiteilijoiden työtä. Myynnissä on kotimaista designia. Kolmella eurolla saa tavattoman ison pannun teetä. Naapuripöydässä puhutaan venäjää. Muissa pöydissä asiakkaat vaihtuvat tiheään.

Kun muutamaa tuntia myöhemmin jatkan matkaani, en enää näe muita saareensaapuneita enkä oikein paikallisiakaan ihmisiä missään. Taivaalle on kertynyt pilviä, hämäräntulon voi aistia. Viimeksi olen käynyt Suomenlinnassa noin viisitoista vuotta sitten. En siksi enää muistanut, miten lähellä saari on mannerta. Tänne näkyvät kantakaupungin valot. Erotan rakennukset, näen maailmanpyörän ja tuomiokirkon. Kuvittelen millaista olisi olla aivan yksin tässä saaressa.

Saari tuntuu erilaiselta. On kuin äänet, ne vähätkin, katoaisivat johonkin tyhjyyteen. Ainoastaan tuulen humina kuulostaa ja tuntuu eri tavalla. On kuin tuuli puhaltaisi vapaammin. Sisämaassa tuulta ei oikein tunne. Siksi Helsinkiin saapuessa aina miellyttävintä on tuntea merituuli – joskin marraskuussa Pitkääsiltaa ylittäessä siitä harvoin osaa olla onnellinen. Kun saaren huipulta, linnoituksien päältä, katselee merelle, tuntee olevansa keskellä tyhjyyttä aivan erilailla kuin mantereella. Täältä puuttuu selän takana nouseva, raskas mannermaa. Manner tuo turvaa mutta pitää ihmisen kiinni kaikessa. Kaikessa siitä, mistä mieluiten pyristelisi vapaaksi.

Saarella tuntee vapauden. Ihminen, joka seisoo meren rannalla mutta mantereella, haaveilee vapaudesta. Ihminen, joka seisoo saarella, on vapaa. Jos ranta on kuin epätoivoisen huokaus, on saari vapaata hengitystä.

Kierreltyäni hetken ihmispaljoudessa kekrin tapahtumapaikoissa suuntaan performanssiin, minkä johdosta saarella olen. Performanssi on Recover Laboratoryn, se yhdistelee sirkusta, teatteria ja valoja. Tapahtumapaikkana on Suomenlinnan kallion sisässä kulkevat käytävät. Performanssissa juon teetä, leikin vedellä epätietoisen oloisen nuoren miehen kanssa, katselen romuihin kahlehdittua tavattoman taitavaa sirkustaiteilijaa, olen vähällä jäädä performanssin vangiksi kun en osaa riittävän voimakkaasti työntää ovea. Esitys on lyhyt mutta onnistunut. En hetkeen aivan tajua, mihin päin saarta olen putkahtanut. Palatessani maan pinnalle on tullut täysin pimeää. Mutta pimeys väistyy, se on harhaa. Valo on totta. Ja valoa kohti kuljemme päivä päivältä.

Kun saarella kerran olen ja paluumatkaan Tampereelle on vielä aikaa, päätän jäädä kekrin polton ajaksi saarelle. Sitä ennen siirryn syömään laiturin lähellä olleeseen bistroon, jossa on tarjolla tavattoman hyvää kurpitsakeittoa. Vähäiset paikat ovat lähes tulkoon täynnä, mutta saan paikan seinustalta, jossa on pieni ikkuna-aukko, josta näkee bistron eteiseen. Aivan aukon toisella puolella kurpitsakeittoa syö kaksi vanhaa ihmistä. Sen vähän mitä keskusteluun kiinnitin huomiota, nämä eivät tunteneet toisiaan ennestään.

”Mistähän sut löytää myöhemmin? Ootko sä Facebookissa?”

”En oo. – – Varmaan jossain vaiheessa pitäisi liittyä.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen mies kysyy puolestaan:

”Olisikohan meillä rohkeutta vaihtaa numeroita?”

”Eiköhän meillä ole.”

En tiedä, mikä heidät on saareen tuonut. Ehkä kekri, ehkä jokin muu. Ehkä onnekas sattuma. Mutta merkitsevää on rohkeus, uskallus ja pienen epäilynkin voitto. Kohtaamisessa on toivoa ja opetus.

***

Kekripukkia on vaikea olla huomaamatta. Se seisoo rannassa, sarvet tanassa kohti vettä. Ihmisiä on kerääntynyt sen taakse, vastarannalle ja saaret yhdistävälle sillalle. Aikaa luvattuun sytyttämiseen on vielä reilusti.

Kekripukin sytyttäminen on uhritoimitus. Pukki on rakennettu oljista, jotka edustavat ihmisten pelkoja ja murheita. Kun pukki sitten poltetaan, palavat pelot ja murheet, ja uuden vuoden voi aloittaa ilman niitä. Kekripukki on sijaiskärsijä.

Tässä kohtaa asiat alkavat mennä pieleen. Ennen kekrin polttoa nähdään tulitanssiesitys, jossa esiintyjät pyörittävät palavia soihtuja, ottavat vaativan materiaalin haltuunsa. En ole koskaan ollut mikään varsinainen tulitanssiesityksien ystävä, mutta ihailen sitä, miten ammattimaista ja kurinalaista jälkeä esiintyjät parhaimmillaan tekevät.

Tälle yleisölle esitys on kuitenkin helmiä sioille. Väkijoukko jauhaa äänekkäästi musiikin puutteesta. Pelkkä elävä tuli ja tanssi ei nykyihmistä innosta. Musiikkia pitäisi olla. Osalle yleisöstä taidehömpötykseen menevä aika on aivan liikaa. Kuuluu välihuutoja ”sytytä se jo” viitaten pukin polttoon. Joku kommentoi takanani toiselle. ”Voisi sen pukin jo sytyttää.” Ääni ei nouse, mutta sisältö on sama: meidän aikaamme haaskataan, me tulimme katsomaan, kun kekripukki palaa.

Osa on silmin nähden humalassa. Vaikka saaressa on kylmä ja pakkanen on yllättäen kohonnut aiemmista päivistä, maassa lojuu kaljatölkkejä ja lisää tyhjennetään parasta aikaa. Muutama valittaa lumesta jalkojen alla. Kukaan ei oikein malta seistä paikallaan.

Tulitanssiesitys jatkuu. Esiintyjät puhaltelevat soihtujen liekeistä komeita roihuja ilmaan. Vastarannalle asti kuuluu tulen kohahdus palamaan. Ääni, joka kertoo, miten jotain uutta on syntynyt kahden voiman – hengen ja tulen – kohtaamisesta. Jos teillä olisi teidän musiikkinne, emme kuulisi tätäkään.

Esitys päättyy pukin sytyttämiseen. Kansa saa sirkushuvinsa. Pukki on aiemmin valeltu sytytysnesteellä. Taustalla on varmuuden vuoksi passissa useampi paloauto.

Pukki syttyy nopeasti tuleen. Pukin paksu runko syttyy ensimmäiseksi, mutta vain päältä. Palaessa pukin muoto ja koukussa olevat sarvet näkyvät liekkien läpi tummina. Palava pukki heijastuu edessä olevaan veteen.

Ensimmäiset ihmiset luopuvat jo tässä kohtaa. He ovat joutuneet odottamaan hangessa pitkään polttamista edeltäneen tanssiesityksen vuoksi. Ymmärtäähän sen, että nyt on jo kiire kotiin tai juomaan kolmas terästetty glögi.

Pukin palaminen on rauhoittava näky. Ajatus pukin mukana palavista murheista on lohdullinen. Tuli on vangitseva elementti. Mutta itse toimitus on väkivaltainen, kuten uhraus aina. Pukki on näköishahmo. Tilalla voisi olla myös oikea pukki, joka tapettaisiin silmien edessä. Ja sen pukin päälle laskettaisiin toivo anteeksiannosta tai paremmista ajoista, laantuvasta jumalten vihasta tai helvetin loittonemisesta.

Kun pukki vielä vankkana ja vahvana seisoo tulen nuoltavana, suurin osa ihmisistä on jo lähtenyt pois. Lohdullinen selitys on se, että ehkä he luottavat siihen, että pukki palaa. Heidän ei tarvitse omin silmin olla todistamassa, että pukki varmasti palaa kokonaan. Tai ehkä heidän murheensa ovat niin pukin pinnalla, että he ovat jo nähneet. Nuo ihmiset tulevat kuitenkin karvaasti pettymään.

Pukki nimittäin ei pala kokonaan. Kun vain pintakerrokset ovat palaneet, rientävät palomiehet jo sammuttamaan pukin. Tämä pilaa koko rituaalin. Uhrausta ei voi jättää puolitiehen. Pukki ei voi jäädä savuavana kasana rannalle.

Pinnalla olevat murheet kyllä paloivat, mutta mitä käy kaikkien niiden ihmisten huolille, jotka olivat laittaneet ne pukin ytimeen? Voisi ajatella niinkin, että tällä kertaa palamatta jäivät nimenomaan niiden ihmisten murheet, jotka kipeimmin olisivat kaivanneet niiden polttamista pois. Niiden ihmisten, jotka olivat ensimmäisinä pukkia kootessa paikalla. Niiden ihmisten, jotka halusivat heti ilmaista tarpeensa näistä murheista eroon pääsemiseksi.

He pettyvät. Viimeisenä jonkin pienen murheen pukin päälle heittäneet kyllä saivat vapautuksensa, mutta eivät sitä kipeimmin kaivanneet. Tuntuu kuin juuri minun murheenikin olisivat olleet pukin ytimessä.

Pukin polttaminen – uhritoimituksen suorittajille ja suurimmalle osalle yleisöstä – on pelkkä arvoton näytös. Se on huvia, vieläpä väkivaltaista sellaista. Nautintoa siitä, että nähdään jonkin, etäisesti eläintä muistuttavan hahmon palavan ja kärsivän. Siinä meidän silmiemme edessä. Heille uhraus ei merkitse mitään. He kyllä voittavat itsekin omat pelkonsa.

Ja jos rehellisiä ollaan, viihtyäkseni ja aikaa tappaakseni minäkin olin paikalle tullut. Epätoivoisena ihmisenä vain halusin tarttua siihenkin pieneen toivoon, jonka pukki tarjosi. Kun toivoa ensin luvataan ja se sitten riistetään, on kokemus lannistava.

 

***

Pukki ei meitä pelasta. Joka tapauksessa pukin selässä olisivat palaneet vain ensi vuoden murheet. Mutta mitä ovat ensi vuoden murheet, kun pelissä on koko elämä ja ihmishenki.

Joose Keskitalon ensimmäinen pitkäsoitto, Luoja auta, eroaa huomattavasti Keskitalon myöhemmästä tuotannosta. Ensimmäisellä levyllä kerrotaan pelastuksen sanoma harvinaisen suorasanaisesti ja allegorisille tasoille harhailematta. Niitäkin on, mutta vähäisissä määrin. Levyn päättävä kappale ”Jos olet veli” yhdistää allegorisuuden ja pelastussanoman, mutta tekee sen pelastussanoman ehdoilla.

Viimeisessä säkeistössä Keskitalo laulaa: ”Minä tunsin köyhän kalastajan / jonka silmissä paistoi ikävä / ja kun myöhemmin hänestä kuulin / oli naulinneet hänet puuhun”. Jeesus oli vain köyhä kalastaja, ei sen ihmeellisempi näky. Ennen kuin tieto pelastusta saarnaavasta köyhästä kulkijasta oli edes kovin laajalle ehtinyt, tämä jo tuomittiin kuolemaan.

Kuolema oli äärimmäisen tuskallinen ja nöyryyttävä. Paikalle saapuneet jerusalemilaiset olivat tulleet katsomaan hyvää viihdettä, sitä miten pahantekijä saa palkkansa. He eivät tienneet katselevansa pelastushistorian välttämätöntä tapahtumaa. Jeesuksen seuraajille koko tapahtuma näyttäytyi opettajan väkivaltaisena murhana, ei pelastuksena, koska pelastus on jotain mistä me saamme nykyään iloita.

Kaikki jäi kesken. Seuraajat valtasi suru. Suurimmalle osalle riitti, että he saivat väkivaltanautintonsa. He saattoivat jatkaa matkaa. Jäljelle jäivät surevat, epätietoiset ihmiset. Kuten Keskitalokin saman kappaleen alussa laulaa: ”Ei ole sotilaita, itkeviä äitejä vain.”

Eikä surua lannistanut edes Jeesuksen aiemmat lupaukset siitä, miten tämäkin murhenäytelmä on vain kuljettava läpi. Jeesuksen opetuksissa pelastus on alusta asti läsnä, mutta on opetuslasten uskon heikkoutta ja silkkaa inhimillisyyttä, että he lannistuvat. Sama kuolema, jonka Jeesus on luvannut voittaa, saa heidät lannistumaan ja pelon valtaan. Mutta kuolema on harhaa ja pelastus koittaa.

***

Kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventista. Ensimmäisen adventin vietossa limittyvät laskeutuminen joulun odotukseen mutta myös Jeesuksen Betlehemiin ratsastamisen muistelu. Kirkkovuosi alkaa odotuksesta ja toivosta. Se ymmärtää tavanomaista kalenteria paremmin valmistautumisen ja odotuksen merkityksen. Juhla ei ole alku, vaan valmistautumisen päätös. Sen sijaan maallinen vuosi alkaa keskeltä: keskeltä pimeyttä, ei-mistään. Taakse on jäänyt pimeyden voitto, mutta vielä ei olla kevään puolella. Ei ihme, että mikään ei tunnu muuttuvan sinä päivänä, kun vuosi vaihtuu toiseen.

Ensimmäisen adventin evankeliumitekstissä kerrotaan, kuinka Jeesus käskee opetuslapsia hakemaan hänelle aasinvarsan. Kun omistaja kysyy, Jeesus käskee opetuslapsia vastaamaan: ”Herra tarvitsee sitä. Hän kyllä lähettää sen takaisin.” Odotukseen sisältyy siis hyvä syy (Herra tarvitsee) ja lupaus (Herra kyllä palauttaa). Odotus tuntuisi turhalta ilman pätevää syytä, mutta toisaalta odotus ilman lupausta olisi sekin vain tyhjänpäiväistä vartoilua.

Jeesuksen ajan juutalaiset eivät odottaneet sähköpostia, vaan Messiasta. Messias-odotuksen rinnalla aasin lainaaminen oli pientä. Kun kaksituhattakymmenenluvun Suomessa joku kiireidensä keskeltä raahautuu adventtikirkkoon, on vaikea samaistua Messiaan odottamiseen. Enemmän meitä kiinnostaa se tuiki tärkeä sähköposti tai päätös yhteiskunnan myöntämästä tuesta. Meidän odotuksen aiheemme ovat pieniä, mutta elintärkeitä – elintärkeitä siinä mielessä, että ne ovat arjentärkeitä. Messiaan odotus on pohjimmiltaan iankaikkisuuden kysymys. Sen sijaan laskut eivät odota ikuisesti. Kun piispa puhuu saarnastuolissa odotuksen vaikeudesta nopean tiedonkulun aikakaudella, taustalla kuuluu, kuinka jonkun kännykkä soi taukoamatta.

Mutta myös nykykristityn odotus eroaa aasinsa lainanneen juutalaisen odotuksesta. Sovituksen varmuus tekee koko kirkkovuodesta lohdullisen. Koska meillä on varmuus sovituksesta, myös Vapahtajan odotusta voidaan juhlia tai tietä kärsimykseen voidaan muistella. Kristinusko on läpeensä kehämäinen: joulu on jotta olisi pääsiäinen, pääsiäinen on jotta joululla olisi merkitystä. Joulun juhliminen on yhtä lailla pääsiäisen juhlimista ja päinvastoin. Jotta sovituksella olisi merkitystä, on Jumalan tultava ihmiseksi. Jotta Vapahtajan syntymässä olisi ilonaihetta, on oltava sovitus.

Sinällään olen sitä mieltä, että joulussa ei ole juurikaan syytä juhlaan – joulu on draamallisesti katsottuna huolenaihe: mitähän tästäkin seuraa, miksi Jumalan piti alentua ihmiseksi, miksi juuri nyt Jumala päätti astua maailmaan – joulu jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Sen sijaan pääsiäisessä on aitoa iloa kuoleman voittamisesta – kärsimys, koko ihmiselämän mittainen vaellus saa selityksen. Joulu onkin enemmän muistelua, pääsiäinen taas juhlan aikaa.

Myös liturgian tasolla lupaus sovituksesta on läsnä. Lukukappaleissa luetaan sekä Vanhaa testamenttia että apostolien kirjeitä. Vanha liitto saa merkityksensä ja pohjustaa tulevaa pelastushistoriaa. Apostolit ovat uskon tulkkeja ja ensimmäisiä teologeja. Vaikka messukaava noudattelee draamallisesti kristityn matkaa kohti pelastusta (synnintunnustus, synninpäästö, kiitosvirsi, uskon tunnustaminen, yhteysateria, matkaan siunaaminen), virsien säkeistöissä, seurakunnan yhdessä lausumissa osuuksissa ja pitkin messua muistutetaan, että sovitus on kerran tapahtunut ja voimassa. Liturgia toistuessaan samanlaisena on turvallinen tulla mukaan – se kertoo aina uudestaan draaman avulla pelastushistorian. Kuitenkin tieto pelastuksesta livahtaa joka käänteessä mukaan.

Valkoisiin vaatteisiin pukeutunut, valkotukkainen piispa sekoittuu alttaritaulun ylösnousemusnäkyyn. Piispa näyttää pieneltä voimallisiin ja suuriin hahmoihin verrattuna. Piispa nostaa öylätin ja viinin ilmaan. Öylätti on murrettu, mutta yksi. Seurakunta on moninainen mutta yksi ruumis.

Kristinusko – kuten moni muukin uskonto – on lupauksen uskonto. Lupaus on pelastus, syntien sovittaminen. Kristinuskossa odotus palkitaan, sillä lupaus on jo lunastettu. Lupaus ei kuitenkaan ole päätepiste, vaan lupauksen jälkeen tulee usko. Lupaukseen on luotettava, ja tätä usko pohjimmiltaan on. Että kuolema on harhaa, että taivasten valtakunta on niiden, jotka uskovat.

Mutta myös sovitus on uskonasia. Me emme pukkia katsoessamme näe, että murheet konkreettisesti katoaisivat. Siihenkin pitää uskoa. Suomenlinnassa pukin jäädessä savuamaan kokonaan palamattomana suuri osa ihmisistä vähät välittää siitä, katoavatko murheet vai eivät. Jeesuksen sovituksesta meillä ei ole edes näköhavaintoa. Emme voi seistä vieressä ja katsoa, kuoleeko Kristus varmasti. Vaikka voisimmekin, ei pelkän väkivaltaisen näytelmän seuraaminen vielä takaisi mitään. Ei se taannut mitään edes niille, jotka näkivät. Vasta ylösnousemus ja lupaus palaamisesta maan päälle kertoivat. Niin, jälleen: lupaus.