MIELI – RUUMIS 4/18
Anthony Bourdain kuoli kesän aluksi. Tarkemmin sanottuna hän tappoi itsensä. En ole seurannut Bourdainia. Tiedän sen, että hän on ilmeisesti kokki ja teki tv-ohjelmaa, jossa vieraili eri maissa. Bourdain edustaa kaikkea sitä, mitä itse en ole: maailmankiertämistä – en uskalla matkustaa uusiin paikkoihin, koska olen kiintynyt edellisiinkin jo –, heittäytymistä – mieluiten en –, kulinarismia – hyvä ruoka on hyvää, keskinkertainenkin vie nälän, hyvänkin aterian päätteeksi vain saa muistutuksen suolistosta ja ärsyyntymisherkästä ruokatorvesta –, hedonismista – kuka hullu valitsee nautinnon, kun voi valita kärsimyksen?
Tieto Bourdainin oman käden kautta päiviensä päättämisestä sai hyväntahtoiset ihmiset jälleen pohtimaan: miten itsemurha olisi ollut estettävissä? mitä voisimme tehdä, ettei kukaan toinen tekisi itsemurhaa?
Syypäitä löytyi. Päihteet: jättäkää lapset aperitiivit juomatta tai kohta piikitätte herskaa ja tie nousee pystyyn. Yksinäisyys: voi, jos jokaisella vain olisi ystäviä.
Ilmeisesti ei kelpaa vastaukseksi: joukossa on aina heitä, jotka päättävät lähteä, toteavat kaiken nähdyksi ja koetuksi, eivät ehkä jaksa, ehkä jaksaisivat, mutta heitä ei huvita. Kuolema jättää aina jälkeensä surevia, mutta surukin on sentään siedettävämpää kuin hyväntahtoisten ihmisten pelastuspartiot. Toisen kuoleman näkeminen milloin viestinä mistäkin on haudalla tanssimista. Tomeraa, marssimusiikin sävyttämää tanssia, mutta epäkunnioittavaa kaikki tyyni. Ei ole kuolemaa mykempää ja merkityksettömämpää, vaientakaa siis soittopelinne.
Rinta rinnan vailla mitään ironiantajua levisivät sitaatit Bourdainilta. Mies, joka hetki sitten oli osoitus milloin päihteiden tai yksinäisyyden tappavuudesta, onkin nyt elämänviisauksien opettaja.
”Your body isn’t a temple, it’s an amusement park. Enjoy the ride.”
Bourdain nautti kyydistä, kunnes jarrumies veti kahvasta (Bourdain korkeintaan viisti kengällä rahisevaa soramattoa vuoristoratavaunun alla). Ehkäpä hän eli, kuten opetti. Silloin hyväntahtoisten ihmisten jakama viisaus johtanee meidätkin vähemmän nautinnolliseen loppuun. Koska kuolema on nautinnossa läsnä.
Bourdainin heitosta tulee lattea opettavainen elämänohje, mutta sen somessa jakajat eivät kestä vääjäämätöntä seurausta. He haluavat sekä nautinnon maksiimin että onnellisen lopun. Ruumiin pitää olla huvipuisto, elämästä tulee nauttia täysillä. Nauttia pitää kuitenkin niin kauan kuin päivää riittää, oikeastaan kauemmin kuin nautintoakaan riittää, ennemmin ei saa poistua, kun on tänne asti jumaliste tultu, eikä tulla toista kertaa tänä kesänä, nyt vittu kieputaan.
Ilmeisesti Bourdainin olisi ollut kunniakkaampaa kuolla rasvamaksaan tai keuhkoahtaumatautiin. Jos ihminen ei ymmärrä kärsimyksestä mitään, hän saattaa luulla luonnollista loppua onnelliseksi ja itsemurhaa traagiseksi.
***
Tuomas Karemo, jonka kirjoitukset koskettavat minua aina, kirjoittaa Bourdainista tavalla, joka lämmittää minuakin, jolla ei ole Bourdainiin minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta. Jos Karemoa ja Bourdainia yhdistää vichyssoise, liityn kosmiseen ketjuun sillä, että olen syntynyt täsmälleen samana päivänä, jona Karemo tutustui vichyssoiseen.
Liityn mielelläni herrojen pöytäseurueeseen tässä suhteessa:
”Tämän jälkeen hän sanoo jotain hyvin kaunista ja surumielistä: ”Ihmiset hämmentävät minua. Ruoka ei hämmennä.”
Allekirjoitan Bourdainin kokemuksen siitä, että ihmiset hämmentävät, ruoka ei. Kuulun niihin ihmisiin, jotka syövät lohtuunsa ja suruunsa. Koen äärimmäistä mielihyvää ja turvaa, kun saan herkutella päivän päätteeksi yksin. Pidän pahimpana painajaisenani syödä lounasta hälyisessä ja kirkkaasti valaistussa ravintolassa, jossa joudun aterioimisen ohessa keskustelemaan monien ihmisten kanssa.
Syöminen on minulle niin intiimi, rauhoittava ja tietynlaisen eläimellisyyden paljastava tapahtuma, että olen alkanut karttaa tilanteita, joissa en voi herkutella vapautuneesti. Yksin syön aina paljon isompia annoksia ja hurjemmilla makuyhdistelmillä kuin seurassa, jota en tunne riittävän hyvin.”
Seurassa syöminen on yhtä kidutusta. Jos olen ravintolaan saapuessa nälkäinen, ruuan tultua eteeni koko muu maailma katoaa ympäriltä, enkä pysty keskittymään jutusteluun. Lounas on yleensä tarpeellinen levon hetki kiireisen päivän keskellä, pienimuotoinen palkinto siihenastisesta ahkeruudesta. Pahimmillaan lounaan joutuu jakamaan jonkun puolitutun kanssa vaivaannuttavasti smalltalkaten. Levon sijaan saa vain ilmavaivat. (Toisinaan, onneksi, yllättävät kohtaamiset voivat olla ravitsevia ja antoisia.)
En ole koskaan ollut mikään fine diningin ystävä. Olen syönyt hienoissa ravintoloissa lähinnä muiden maksamana. Mielenkiintoisten makuyhdistelmien sijaan kaipaan jotain täyttävää, jotain minkä jälkeen tunnen olevani vähän enemmän kuin kylläinen.
Missä on enemmän kuin kaksi koolla ruuan ääressä, joku alkaa inistä annoksensa kanssa ja tonkia siitä veitsenkärjellä vikoja esiin. Tämä vapauttaa yleensä yhden tai pari muutakin seurueesta tekemään omia teräviä huomioitaan. Ruoka ei ole ravintoa, ei edes nautintoa, vaan se on kilvoittelun, oman oppineisuuden ja tietämyksen näyttämisen paikka. Mieluummin ahmin eläimellisesti kuin alan nirsoksi.
En kuitenkaan suhtaudu ruokaan samalla intohimolla kuin Bourdain tai Karemo. Minun korviini kuulostaa kaksinverroin lohduttomalta Karemo pohdinta sitä, olisiko Bourdain todennut, ettei ruuastakaan saa enää nautintoa – kun ”on syönyt moneen kertaan läpi kaikki maailman ruokalajit.” Eronteko tapahtuu siinä, että minulle jo kaikkien maailman ruokalajien syöminen kuulostaisi vääjäämättömän synkältä – voihan sellaista projektia pitää perustellusti etsimisenä ilman löytämistä, määränä, joka korvaa laadun – mitä jos löytyykin vielä parempi, mitä jos mikään uusi ei vedä vertoja ensimmäiselle vichyssoiselle?
Siitä olen kiitollinen, että Karemo nauttii jälkiruuaksi muutaman kriittisen sanan äijäilystä ja lihansyönnistä. Olen Karemoa vielä penseämpi: en usko, että muihin kulttuureihin tai kansoihin voisi tutustua syömällä paikallisia ruokia. En usko, että suomalaisuus asustelee kupparin luona, savusaunassa tai karjalanpaistissa.
***
Karemo malttaa kokin itsemurhaa pohtiessaan antaa tilaa Bourdainin omalle haavoittuvuudelle. Karemolle nimittäin Bourdain on ihminen, kaikessa herkkyydessä, haavoittuvuudessa, epätietoisuudessa, ihmetys itselleenkin. Hyväntahtoisten ihmisten, siis heidän, joille Bourdain on vain edustava esimerkki mielenterveys- tai päihdeongelmista, ihmiskuva on lohduttoman mekanistinen: syötä ihmiseen huumeita, hän tekee itsemurhan. Jätä ihminen yksin, hän masentuu ja tappaa itsensä. Ikuinen elämä on varmistettu, mikäli ihmiselle ei syötä huumeita tai hänelle hankkii kaverin, tai hitto vie, vaikka kirjan.
Bourdainille henkiin jääminen on hämmästys, kuolemakin niin läheinen, että siitä voi laskea leikkiä. Tämän Karemo poimii tarkkanäköisesti esiin. Hän esittää omat arvelunsa, mutta muistuttaa, että ne ovat vain laukalle lähteneet vankkurit – tai ehkä vain vähän liian vauhdikas kierros karusellissa.
”Jotain on särkynyt. Jotain on kadonnut.”
Hyväntahtoisille ihmisille on aina kammotus, että kaikkea ei voida korjata tai palauttaa paikalleen. Olisipa hienoa, jos kaikki haluaisivat alkoholiongelmastaan ja surumielisyydestään eroon. Näin ei kuitenkaan ole.
***
Bourdainin heitto on muunnelma Paavalin sanoista: ”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli?” (1. Kor. 6:18.) Tuossa kohtaa Paavali kirjoittaa haureudesta, mutta kiinnostavampaa on katsoa juuri tuota edeltävää kohtaa, jossa todetaan ruuan olevan vatsaa ja vatsan ruokaa varten. Ruumiin nautintojen perässä meneminen on kiinnittymistä johonkin rappeutuvaan, kuihtuvaan, kuolevaan ja katoavaan. Ruumiin sijaan tulisi keskittyä siihen ihmisen osaan, joka takaa ikuisuuden ( – ja ”ruumiin ylösnousemuksen”), sieluun.
En tiedä, puhuuko kukaan enää sielusta. Minutkin se saa kiusaantuneeksi. Kaiketi se voi olla metafora sille, mikä meissä kokee tarvetta metaforilla ajattelulle, sille, mikä lounaan nautittuaan haluaa uppoutua Kärsimysten evankeliumiin ennen sähköpostien kirjoittamista.
Länsimainen filosofia on nostanut ajattelukykyisen mielen erehtyvien aistihavaintojen yläpuolelle. Jaottelu on tuottanut lihasta vieraantunutta filosofiaa, jota on toki sittemmin paikkailtu. Maailmassa oleminen on ruumiissa olemista. Henki ei kulje kirjaston käytävillä, vaan se toimii vain muotoonsa jämähtäneessä massassa lihaa, verta, kudoksia, luita, nesteitä. (Tästä olen kirjoittanut jo aikoinaan lyhyesti täällä, s. 18–21.)
Ruumiillakin on puolestapuhujansa. Fitness-buumi, joka nykyään näyttää laantuneen salikortiksi ja jumppainnoksi, laittoi lihan kuriin. Löysää läskiä ei enää niinkään kavahdeta, mutta jokaisen työnantajansa vireän palvelijan ja yhteiskunnan kustannustehokkaan jäsenen velvollisuus on valvoa aktiivisuuttaan, unensaantiaan ja askeleitaan rannekkeesta.
Jos tähän ei halua lähteä mukaan, tarjotaan jäsenyyttä kehopositiivisten iloisessa joukossa. Siellä kannetaan jenkkakahvat ylpeydellä, nautitaan omasta kehosta ja kotiudutaan siihen. Kehopositiivisuus on tolkun aate: ääripäissä ovat aivotoimintansa rasvanpuutteella surkastuttava fitness-malli ja nojatuoliinsa kuihtuva filosofi, joka pettyy, kun sepelvaltimotauti tai keuhkosyöpä on ikuisuutta kohti suuntautunutta mieltä vahvempi. Keskellä iloitaan omasta kehosta – ja ehkä salaa siitä, että jollakulla toisella kehopositiivisella on vähän enemmän kehoa mistä iloita kuin itsellä.
(Tärkeä huomio: Penseyteni kehopositiivisuutta kohtaan on lähinnä subjektiivista epämukavuudentunnetta ja kuulumattomuutta. Jos vaihtoehtona on laukalle lähtevä vertaaminen kieltolakiin ja toisten painon kyttääminen yhteiskunnan kulunkien ja lääkäreiden kuvitteellisten laihdutuspuheiden (”eikö enää mitään saa sanoa”) puolustaminen, valitsen paljon mieluummin kehopositiivisuuden. Yksi on ylipainoinen, toinen teloo paikkansa jatkuvasti liikkuessa ja kolmas kuolee nuorena ja terveenä – jokaisen keho ja suhtautuminen siihen olkoon hänen oma asiansa.)
Minua ei sporttisuus kiinnosta, mutta kehopositiivisuuskaan ei ole minua varten. Umpikuja on edessä meillä, jotka emme usko essentialismiin, emmekä muutoksen mahdollisuuteen: en kerta kaikkiaan viitsi nähdä vaivaa, että söisin terveellisemmin, liikkuisin enemmän ja kyttäisin aktiivisuuttani rannekellosta. Olen jatkuvasti tyytymätön kehooni, mutta se ei haittaa. Kun elämässä joutuu kohtaamana niin monia pettymyksiä ja mieliharmeja, on edes positiivista, että joistakin tyytymättömyydentunteista ei jaksa välittää.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen pehmennyt kuitenkin joogalle: siinä oman kehon haastaminen, oppiminen ja hetkellinen keskittyminen ovat olleet tervetullutta muutosta aiempaan arkeen. En miellä sitä liikunnaksi, tärkeämpää on jokin muu. Kun hellepäivänä poistun viilentyneenä tiistai-iltaan, olen vakuuttunut siitä, että viilennyksen aiheuttavat lantion vedet, ei viileä kellarihuone, ei vedenjuonti…
En tiedä, mistä tässä kehossa pitäisi olla positiivinen. Palaan takaisin mieluisampaan nimeen: ruumis. Suomea puhuvat tekisivät palveluksen itselleen lopettamalla valheellisen puhumisen kehosta – se kun vie ajatukset johonkin turhan ylevään ja kliiniseen. Puhutaan mieluummin ruumiista.
Olen ruumispositiivinen. Suhtaudun äärimmäisen levollisesti siihen, että tämä tomumaja joskus on poissa. Jos sielu jatkaa liikkeitään, sillä ei taatusti tule ikävä iskiashermoa, puutuvia jalkoja, kireitä lonkkia, hikeä otsalla, ilmaa täynnä olevaa vatsaa.
***
Olen viimeksi ollut huvipuistossa joskus neljä tai viisi vuotta sitten. Olin siellä muiden maksamana. Kiersimme krapulaisen urheilutoimittajan kanssa laitteita. Jokaista ennen hän sanoi, että tämä on kyllä viimeinen mihin uskaltaa tulla. Urheilutoimittaja ei oksentanut kertaakaan, vaikka poistui jokaisesta laitteesta hieman edellistä kalpeampana. Tunsin itseni eläväiseksi. Vatsanpohjassa tuntui, viima pyyhki kasvoja.
Kuitenkin suurimman osan ajasta jännitin sitä, pysyvätkö vähän löysät naruttomat kengät jalassa. Puristin varpailla ja kantapäillä kenkiä tukevammin jalkaan niin, että jalkapohjia pakotti. En muista laitteista juuri mitään. Ainoa muistikuvani on geneerinen tunne vatsanpohjassa, jonka muistijäljen jostain ruumiinsa sopukoista löytäisi, vaikka ei olisi käynyt kuoppaista tietä pahemmassa vemputimessa.
Markkinamies kehittelee VR-pornoa, empatiapeliä, jossa näkee Helsingin Damaskoksen raunioina ja pakohuonepelissä voi kokeilla, millaista olisi olla kuin ne thaipojat luolassa sillä erotuksella, että itse on juuri ennen jumiin joutumista käynyt artesaanipitsalla. Silti ihmiset edelleen käyvät huvipuistoissa.
(Kamalinta katsottavaa ovat firmojen virkistäytymispäivät huvipuistoissa. Olemme vuodenpäivät tehneet tappavan tylsiä konsulttihommia ja antaneet itsestämme toinen toistamme dynaamisemman ja innovatiivisemman vaikutelman. Luontevana jatkumona sille, juuri kun kaikki haluaisivat tehdä rästihommat ja lähteä kesälomille, menemme leikkimään olevamme lapsia päiväksi huvipuistoon, ja illuusion pilaa vain sanaton sopimus, että päivän hassuttelun jälkeen saa keskikaljaa.)
Huvipuistoon kaiketi mennään selättämään luonnonlait ja kuolemanpelko, eräänlainen luonnonlaki kai sekin. Kuolemanpelkoa vähentää sertifioitu turvakaide, lisää välinpitämätön, alipalkattu kesätyöläinen, jonka pakotetun hymyn takaa paistaa ihmisviha. Huvipuistoihin mennään, koska siellä on hauskaa. Huvipuistossa on hauskaa samalla tavalla kuin hattara on hyvää: liian makeaa ja kohta oksettaa.
Suhtaudun huvipuistoihin penseästi, kuten kaikkeen kivaan kesätekemiseen, jossa lähinnä tapetaan aikaa ja aktiivisesti unohdetaan elämän merkityksettömyys tekemällä jotain vielä tavallistakin merkityksettömämpää. Jos pitäisi valita auringonottamisen ja huvipuiston välillä, kaiketi valitsisin huvipuiston: tuntisi edes kuolevansa, eikä vain olevansa kuollut.
Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa Johannes Climacus pohtii sitä, voiko ihminen mennä Dyrehaveniin, jos todella on Jumalassa. Jos on taivas, odotan siltä enemmän harpunsoittoa ja vähemmän riemunkiljahduksia.
***
Ruumis ei ole hengen temppeli, vaan huvipuisto, sanoo Bourdain, ja meillä on hyvä syy epäillä, ettei hän ole koskaan käynytkään huvipuistossa. Mitä kukaan vakavasti otettava esteetikko siellä tekisi? Ruokasnobin paikkakaan huvipuisto ei ole. Pizzabuffetissa maistuu kolibakteeri.
Ottakaamme hetken aikaa tosissaan Bourdainin viisaus. Ruumis on siis huvipuisto:
Pään ympärillä kiristävänä kiertää possujuna, josta kantautuvat lasten kiljahduksen sattuvat krapulaiseen pääkoppaan.
Henki salpautuu, kun vuoristorata tekee yllättävän mutkan alaspäin. Joskus huokaisemme helpotuksesta, kun matka päättyy. Toisinaan kärry juuttuu jo vähän ruosteisella radalla ja matka katkeaa, kun henkitorvi hirttää kiinni.
Sydän on se laite, jossa rinki tuoleja lentää nopeasti ylös ja palaa yhtä alas takaisin. Jokaisella sydämenjysäyksellä muistaa olevansa elossa ja muistaa kuolevansa, jos jysäykset loppuvat.
Vatsassa on jatkuva tornado ja trombi ja hurrikaani. Hetken on rauhallista, sitten jälleen sattuu tai oksettaa.
Vesiseikkailut ovat pahimpia. Missä lorinaa, siellä jonkun vaivalloinen virtsarakko. Huvipuistossa joutuu aina miettimään, milloin kehtaisi mennä vessaan, keskeyttää muiden riemun, heittäytyä odottelun ja jonottelun limboon vain tajutakseen, että kun ollaan päästy laitteelle, olisi taas vähän hätä. Vessat ovat epäsiistejä, ulkorakennuksissa, koska huvipuisto on vastenmielinen lokinpaskainen välitila ulon ja sisän siltäväliltä.
***
Aikuisten huvipuistot pystytetään joka viikonloppu niemennokkiin ja urbaaneihin ympäristöihin ympäri Suomen. Ne firmat, jotka tekevät parempaa tulosta, vievät työntekijänsä virkistäytymään festareille.
Örvellyksen ja urpoilun aste vain vaihtelee, mutta pohjavire on sama: bajamajat täyttyvät, miehet kuseskelevat mihin sattuu vaikka saniteettitiloja olisi yllin kyllin, vesipisteellä kengät tulevat kuraan. Ainoa lohdutuksen hetki: löytää festarit, joilla ei tarvitse pelätä jonkun hupiukon kaatavan bajamajaa, jossa itse istuu.
Minulle Bourdainin viisaus aukeaa parhaiten festivaaleilla, kun kaljanjuonti, rasvainen ja hiilihydraattipitoinen ruoka, vähäinen uni ja viiden päivän krapula kutsuu vatsavaivat kylään. Kun odotan festareita, odotan viimeistään toisena päivänä alkavia helvetillisiä vatsavaivoja. Toivon, että odotus ei täyttyisi.
Sidewaysin vessajonossa Nordiksen jäähallissa odotetaan omaa vuoroa kuin parhaaseenkin huvipuistolaitteeseen. Jotta saa olla rauhassa ja tuntematta syyllisyyttä, kannattaa jättää artistit katsomatta ja istua senkin aikaa vessassa.
Toisten ruumis on vauhdikkaampi huvipuisto kuin toisten. Itse nautin kyydistä monta kertaa samana iltana. Ilmavaivaista ihmistä ei erityisemmin helpota jonkun tädin kailotus oven takana: ”Kylläpä kestää. Onkohan tuolla kaikki hyvin?” Ei ole hyvin, kiitos kysymästä, mutta älä pyydä apujoukkoja – tämä matka on jokaisen kuljettavva yksin. Ruumis on huvipuisto – ja jos vain tämä olisi jo viimeinen kierros.
Toisilla festareilla: Paikalle saapuu topakka rokkimimmi, lippalakissa ja caprihousuissa. Tällaisia ihmisiä näkee aina musiikkitapahtumissa: he ilmestyvät paikalle, ottavat komennon ja alkavat silkan itsevarmuuden tuomalla oikeutuksella komennella muita. Rokkimimmimme katsoo bajamajojen luona, että nyt on syytä laittaa vauhtia festarikävijöiden suolentoimintaan, ottaa taka-askeleen ja karjaisee: ”NO NIIN, HOPI HOPI NYT!”
Onnekseni en ole vessassa, vaan jonotan huutavan caprinaisen takana. Mikään ei nimittäin ole ahdistavampaa, jos ihminen jo valmiiksi häpeilee sitä, että joutuu odotuttamaan muita ja tietää, että tulevat minuutit huussinmörskässä ovat varmuudella hikiset, raskaat, eikä olo todennäköisesti helpotu kuin korkeintaan tunniksi. Bajamajojen ovet vieressä aukeavat, ihmiset poistuvat helpottuneina, mutta itse saisin nauttia kyydistä vielä varmuudella pari kierrosta.
Tämäkin kirjoitus jatkaa Sisällissatasarjaa. Sen jokaisessa osassa käsitellään yksi vastakkainasettelu – hiljennytäänhän tänä vuonna kansakunnan satavuotisen kahtiajaon äärelle. Tämä osa käsittelee filosofian historian pitkällistä mielen ja ruumiin vastakkainasettelua. Koska jokainen kirjoitus on sotakirjoitus, tässä aiheena on, kunhan lukija vain on tarkkaavainen, voisota. Vastakkainasettelut käsitellään kerralla loppuun. Kirjoitukset ovat poleemisia ja osa on lyhyempiä, jotta sisällissataa ei tarvitse viettää enää ensi vuonna. Valitse puolesi tai vastapuolesi, vastaväitteitä ei kuunnella.
Sisällissatasarja on jatkoa viime joulukuussa tekijän itsensäkin tasokkuudellaan yllättäneelle Suomisatablogitrilogialle, jonka kolme osaa voit lukea täältä.