5/18 – SUOMI – RUOTSI
Näin Silvanan ensimmäisen kerran alkuvuodesta DocPointissa. Kinopalatsin suurimmassa salissa tärisivät penkit, mutta eniten läpätti sydän. Muusikoista tehdyt dokumenttielokuvat harvoin ovat tajunnanräjäyttäviä. Ne käyttävät usein dokumenttielokuvan laiskimpia keinoja – haastattelua: ketä kiinnostaa, konserttiotoksia: miksi tulen elokuviin enkä mene keikalle tämän nähdäkseni, bäkkärifiilistelyä: luokkaretki makkaratehtaalle on huono idea.
Silvana on erilainen. Sitä olisi minä hetkenä hyvänsä voinut luulla fiktioelokuvaksi. Silvana Imam on ilmiö Ruotsissa. Siitä todistavat jo tämän pokkaamat palkinnot ja levyjen listasijoitukset. Elokuvasta puuttuvat kuitenkin vertailukohdat, jolloin Silvana Imam näyttää vielä tätäkin suuremmalta staralta. Hän kuuntelee radiohaastattelua, istuu Nirvanan logosta muunnellun, suuren Silvana-lakanan edessä ja räppää omaa biisiään. Kaikki mitä hän koskee, muuttuu kullaksi.
Häkellyttävintä kuitenkin on, miten aito, impulsiivinen ja inhimillinen itse päätähti on. Jatkot on jatkot, känni näyttää känniltä. Silloin vängätään festareilla järkkärin kanssa, miksi ei pääse itse soittamaan levyjä. Turvamiespartio tekee helposti tähdestä tähden näköisen. Eri asia on, haluaako kukaan nähdä tähtiä, jos vaihtoehtona on eläviä ihmisiä. Silvana Imam riehuessaan ja elämöidessään on ihanan helposti lähestyttävä.
Rempseyden vastavoimana dokumentissa seurataan tämän ihastumista poplaulaja Beatrice Eliin. Kun musiikillisen idolin mutta myös ihastuksen ensi kohtaaminen viimein järjestyy eräillä festareilla, uhkaa kaikki mennä mönkään. Ainoa, mitä Silvana saa sanotuksi ihastukselleen on: ”You’re a star, you’re a star!” Myöhemmin studiolla hän päivittelee, onko aivan hullua tehdä toiselle ihmiselle rakkauslauluja, jos ei edes tunne tätä kunnolla.
Minun silmissäni elokuvan viehättävyyttä – ja fiktionaalisuutta – lisäsi se, miten vähän tiesin Silvana Imamista ennen elokuvan näkemistä. Juoni tempaisi mukaansa. Jäin innolla seuraamaan, saako Silvana Beatricen.
Jään katsojana siihen luuloon, että Silvanalle Beatrice on jälleen yhdenlainen päähänpisto, joka menee reippaasti yli ja lopulta ohi. Silvana ei kuitenkaan jätä asiaa sikseen. Jonkin keikan etkoilla Silvana kyttäilee tätä ujosti kaljapullonsa takaa. Keikalla sama jatkuu, Silvanan oman tilan etsimisessä on jotain samaistuttavaa lukuisiin tilanteisiin, joissa on itse ollut merkityksellisen artistin keikalla ja halunnut päästä sellaiseen kohtaan yleisöä, että voi myös nauttia keikasta. Loppuillasta Silvana ja Beatrice jo pussailevat parvekkeella. Rakkaus on roihahtanut. Katsoja pääsee lähelle, mutta tirkistelyä elokuvassa ei ole. Jos elokuva onkin intiimi, antaa se myös kuvauksen kohteidensa pitää intimiteettinsä sen suhteen, mikä ihmissuhteissa on kaikkein henkilökohtaisinta.
Sen sijaan alkavat naamioleikit. Silvana ja Beatrice pukeutuvat omituisiin asuihin, kuten renessanssin miehen ja naisen asuihin ja makaavat ruusuvuoteella Liseberg Vierge Modernen mainoskuvauksissa. Pariskunnan julkinen esiintyminen on jatkuvaa roolien ottamista, mikä ei kuitenkaan viittaa todellisen kätkemiseen, vaan muuntautumiseen ja minuuden ja identiteetin jatkuvaan liikkeeseen. Tälle jonkinlaisena vastavoimana toimii puolestaan pariskunnan kotivideoiden kuvaus, jossa molemmat ovat arkisina itsenään. Beatrice sanoo Silvanaa söpöksi, mihin tämä vastaa: ”No, I’m not cute. I am cool.”
Silvana herätti minussa halun nähdä Cheekistä tehty fiktioelokuva Veljeni vartija. Molemmat elokuvat kertovat omassa maassaan tavattoman kovassa nosteessa olevasta räppäristä. Jos Silvana Imamin tapauksessa jopa dokumentissa pystyttiin näyttämään kohteensa vielä isompana, millaisia keinoja fiktioelokuva käyttäisi edes yltääkseen Cheekin kokoluokkaan? Flopin riski on sitä suurempi, mitä suurempi sen kuvaama ilmiö on.
Hypoteesi oli valmis: ruotsalaiset todennäköisesti osaavat tehdä menevämpiä dokumentteja musiikista kuin suomalaisten fiktioelokuvia omista tähdistään. Se osoittautui paikkansa pitäväksi, kun pääsiäisen alla kävin katsomassa Veljeni vartijan. Sekin kävi selväksi, että jotain samaa Silvana Imamissa ja Cheekissä on.
***
Jos musiikki alkaa hiljaisuudesta, elokuva alkaa pimeydestä. Veljeni vartijan alkukuvana nähdään kökösti animoidut kaksoset kohdussa. Jere ja Jare iskevät sormensa yhteen kuin Jumala ja Aatami kappelin katossa. Myytti on syntynyt. Jare on veljeksistä onnekkaampi, se, jonka osaksi koituu myöhemmin paeta ylellisen elämän ylellisyyttä Losiin. Isä tiivistää Tiihosten erikoislaadun sanonnalla, jota käyttää kuka tahansa: ”Muut tekee mitä osaa, Tiihoset tekee mitä haluaa.”
Veljeni vartijaa katsoessa todella toivoisi, että joku rakentaisi tiili kerrallaan neljännen seinän takaisin. Niin vaivaannuttavaa on, kun Antti Holma Cheekinä yhtäkkiä ottaa katsekontaktin kaikkiin elokuvan katsojiin, jokaiseen yksilönä, ja syvälle silmiin tuijottaessa alkaa filosofointinsa. Pohjoissatamassa paatin kannelta Cheek ottaa katsekontaktin ja sanoo: ”Mä haluun vaan selittää mistä tässä on kyse.” Sanoissa ei ole tolkkua ja silti ne ovat ratkaisevat: tässä ei tehdä kovinkaan itsenäistä ja taiteellisesti kunnianhimoista elokuvaa artistista, vaan selitetään katsojalle, että Cheekin on oltava sitä, mitä on, jotta faneille syntyy musiikkia, ”herkkua heittereille”.
Veljeni vartijan Cheek on sankari – ei, hän on enemmän. Cheek on pyhimys. Hän vetää röökiä ja kertoo aloittaneensa tupakoinnin kolmekymmentäkolmevuotiaana. ”Asioita, joita kadun.” Veljeni vartija on siis myös valistuselokuva #savutonsuomi
Ihanne-Cheekin huipennus nähdään hissimatkalla yliopistolla, jonne Jare on suunnannut aiemmin ratikassa tapaamansa unelmiensa naisen, Nooran (Saga Sarkola), perään. Hississä joku opiskelija tunnistaa Cheekin ja käydään vaivaannuttavaakin vaivaannuttavampi keskustelu, jossa opiskelija laukoo kaikki mahdolliset heitterien lainit ja Cheek katselee kattoa tympääntyneenä ja vastailee osuvan terävästi. Lopuksi yliopisto-opiskelija haluaa kuitenkin selfien (”et sää selfiehes suostuis?”) ja kehuu, että hyvää on musa ja kaikkihan sitä kuitenkin kuuntelee.
Jostain syystä opiskelija on myös yhtä aikaa Tuntemattoman sotilaan Hietanen: ”No ku noi kokomukse kapitalistise arvot ei o liika suosios täl – – varma o heitterei iha senki tähe et teet musikki va rahast ekkä sä osa laula.” Murre ei ole turunmurretta, mutta hahmossa on Hietasen piruilevuus.
Hissistä päästyä Jare seuraa Nooraa luennolle, jolla käsitellään Elias Lönnrotia. Tiesitkö, että Elias Lönnrot on suomiräpin esi-isä? Tai annetaanpa Cheekin sanoa se: ”Suomiräpin esi-isä ja vähän niinku mä. Hähähä!” Yhdessä kohtauksessa Cheek kertoilee jälleen neljännen seinän murrettuaan räpin historiasta. Cheek tietää, miten näitä riimejä tehdään. Hänellä on räppisivistystä. Katsojalle hän huikkaa: ”Tee perässä!” Kuten Antti Holma hienosti ulkoa laininsa muistaa: ”Me raidattiin Härmää eestaas, rimmit parani träkki träkiltä.”
Veljeni vartija on myös romanttinen komedia. Noora lähtee kahville. Sitä ei näytetä, vaan siirrytään suoraan makuukammarin puolelle. Noora ymmärtää Jarea, joka sängyssä kertoo tälle suurista suunnitelmistaan. ”Mä toteutan jotain vääjäämätöntä.” ”Sulle on annettu tehtävä… niinku suudella mua.” ”Kiteytit olennaisen.” Tämän perään Jare avautuu siitä, miten hänen elämäänsä on aina kuulunut ”mimmien kanssa puljaamista.” Pohjustettuaan hän sanoo Nooralle: ”Kuvittelet mitä se voi olla ja tuplaat sen.” Ensin Jare perustelee sen kuuluvan räppigeimiin, sen jälkeen syy onkin ylittämättömämpi: isä on opettanut tällaisen miehen mallin. Noora on hyväksyvä: ”Mä en pidä sua hirviönä. Ähäkutti.”
Rakkaustarinaan kuuluu pianomusiikki, kotileikit (”paska pannu!”, kun jauheliha palaa pohjaan) ja eronteko muihin mimmeihin. Noora on erityinen. Silti mustasukkaisuus painaa Nooraa: ”Voit kuvitella, että kaikenlaisia pikkulintuja on piipittämäs mun korvaan kaikenlaista että Jare sitä ja Jare tätä. Siellä tienpäällä juhlikaa mitä juhlitte, mut älä tuo niit bileit tänne. Se mitä täällä on, annetaan sen olla pyhää.” Vain pappi puhuu pyhästä noin luontevasti. Avovaimon asenne on kuitenkin ymmärrettävä: Cheek on Nero, jonka luomisvoimaa ei voi kahlita. Hybris vaatii ryhmäseksiä. Tämän jälkeen Jare kieltäytyy keikan jälkeen kolmen naisen seurasta. Tämä katsojan pitää päätellä suhteen vakavoitumiseksi: yksi riittää Jarelle. Aneeminen klasarimusiikki viestii luopumisen haikeutta. Veljelleen hän tilittää, miten suhde Nooran kanssa kahlitsee hänen luovuuttaan. Siksi Jare piilottaa kortsupaketin farkkujen taskuun. Hän siis lavastaa pettämisensä. Kysyttäessä hän reteenä vastaa Nooralle: ”Enhän mä voi niitä paljaallakaan vetää.”
Kortsupaketti johtaa tietysti eroon, yhteen niistä tässä parisuhteessa. Käänteet ovat nopeita, eikä niitä juuri pohjusteta. Suru hoituu kahden naisen yhtäaikaisella poskeenotolla. Kun Jare ja Noora kohtaavat, suhde jatkuu kuin ennenkin. Nyt esitellään myyttinen alku ”aah”-äänteelle: pariskunnan leikkisä kisailu keittiössä, ”tee se pliis, ihan vaan kuiskaa mun korvaan”.
Suhteeseen paluun jälkeen Cheek tekee kuitenkin paskan levyn, Jare Henrik Tiihonen 2. Suuttunut Jare ajaah #täysii pimeällä tiellä. Terapeutillaah hän puhuu mustastaah möykystä, joka vetää häntä takaisin lapsuudestaah tuttuun mitättömyyteen, josta hän on noussut. Elokuvan juonen kultaisen leikkauksen kohdassaah Jarella diagnosoidaan kaksisuuntainen mielialahäiriö: Jare jaah Chekkonen aloittavat yhteiselon.
Yksi nainen ei kuitenkaan riitä Chekkoselle. ”Tää kaikki on ihanaah ja oikein mut täysin mahotontaah mulle. Mun pitää elää sellastaah elämää, josta mä voin kirjottaah!” Pizzan tilaamisestaah ja leffan katsomisestaah ei voi. Rakkaustarinan valossaah Cheek on Jaren pimeä puoli: Nooraah vihaah Cheekiä, mutta rakastaah Jareaah. Jare sanoo, että hän ja Cheek ovat samaah. Pitkän yhdessä asumisen jälkeen Noora pakkaah mukaansaah vain pienen matkalaukun. Rappukäytävässä Jare kirjoittaah ”Timantit on ikuisiaah” –biisin.
Paitsi että biisit kuvaavat elettyä elämää, myös sanoitukset saavat myyttisen syntynsä elokuvassaah: Jeren häissä äiti (Anna-Leenaah Härkönen) katsoo kalliistaah autostaah frakki päällä nousevaah poikaansaah ja sanoo: ”Luuleksä olevas joku James Bond?” Ja Jare vastaah tutullaah lainillaah.
Stadion myy kaksi kertaah loppuun. Jare elää jälleen elämää, josta voi kirjoittaah. Kaksi naistaah lähtee Jaren kämpiltä, toinen ottaah vielä selfien nukkuvan tähden kanssaah. Paljasperse-Antti Holmaah, Jarenaah, herää hetkeä myöhemmin ja nakkaah sängystä kortsun kaaressaah takavasemmalle. Silti Jare vaiheilee Nooran kanssaah. Rakkaustarinaah jää lopultaah kesken: kun Nooraah tulee Cheekin keikalle uuden miehen kanssaah, jää uusi mies täysin statistin rooliin. Jare on alfaah. Jarellaah ja Noorallaah on yhteys, Ratinan stadioninkin yli.
Kuvatessaan Jaren ja Jeren nuoruutta elokuva on hyvinkin balanssissa. Muoto ja sisältö kohtaavat, nimittäin nolous ja nolous. Muutoin elokuvan laji ja keinot heittelevät kuin Jaren mieliala konsanaan. Olkoonkin, että toisinaan tarkoitettukin huumori on hauskaa ja onnistunutta. Ratinan stadionia vastapäätä sijaitsevassa elokuvateatterissa yleisö nauraa minua useammin.
Kun Jere (Antti Holma) menee naimisiin, Jare sanoo lässyttävään sävyyn tämän vaimolle: ”Mulla ja Jerellä on aina ollu se, että me pidetään toisemme selkää. Ja se ei muutu. Paitti että nyt säkin pidät Jeren selkää.” En tiedä, onko Tiihosilla todella tapana puhua anglismein. Kovin luontevalta se ei kuitenkaan kuulosta. Antti Holman vähän lässyttäväksi kääntyvä ääni tuo kohtauksessa herkkyyden sijaan mieleen lähinnä lastenelokuvien opettavat hetket. ”Veljeni vartija” elokuvan nimenä johdattaa turhan synkkiin vesiin. Parempi nimi kepeälle tragikomedialle olisikin ”Tatu ja Patu hiphopstarboina”.
Kun Jere on pidetettynä sellissä miehen pahoinpitelystä, jonka pelätään äityneen tapoksi, Jare veivaa dramaattisesti seinäkellon pysähdyksiin. Katsojan mieleen palaavat Jaren viisaat sanat elokuvan alusta: ”Mikään ei oo niin arvokasta kuin aika.” Koska lause on tärkeä, Jare toistaa sen katsojalle kahdesti. Kellonkääntökohtauksessa ääneen pääsee äiti: ”Jare, sä et ole veljesi vartija.” Lausahdus ei ymmärrä kaikupohjaansa, ei ajoituksen, eikä tarkoitusperien suhteen. Sen pyrkimys on armahtaa Jare, mutta tosiasiassa myytti tunnetaan aivan toisenlaisesta, väkivaltaisesta historiastaan ja sen merkityksistä.
Oikeastaan koko elokuvan asetelma perustuu sille, että Jere on Jarelle taakka, yksi este menestyksen tiellä. Tätä ei sanota ääneen, koska lopputuotoksen on oltava lämmin. On synnyttävä kuva, että myyttiset kaksoset ovat olemassa toisiaan varten ja toistensa kautta. Ding ja dong. Ei ole yhtä ilman toista. Verevämpää jälkeä olisi kuitenkin tullut, jos myytti veljeni vartijasta olisi otettu tosissaan.
Elokuva yrittää kuljettaa kummankin veljeksistä ”tarinaa”, tasapainossa. Toinen veljistä on kuitenkin tuomittu olemaan vähemmän kiinnostava. Jeren tarinaan kuuluu naissuhteen tuoma rauhoittuminen. Jare on huolissaan Jerestä, josta ei ole kuulunut mitään. Katsojaa jallitetaan yhtä lailla: näytetään potentiaalisia itsemurhavälineitä kimarana. Lopulta Jare avaa oven ja löytää veljensä sängystä naisen kanssa. Antti Holma makaa perse paljaana, tällä kertaa se on Jeren perse.
Veljesten konfliktitkin ovat tarinan vaatimuksia vaatimattomammat: yksi sellainen syntyy siitä, kun Jere ei uuden daaminsa kanssa haluakaan jäädä ilmeisen kosteille ja kiihkeille jatkoille Jaren keikan jälkeen. Jerestä on tullut tylsä, mikä elokuvassa väistämättä on merkki veljesten kasvamisesta erilleen, eriytymisestä. Napanuora joustaa, kun toista vie perhe-elämä ja toinen haluaa ”raidaa Härmää”. Erilleen kasvamista kuvaa sekin, miten Antti Holma, tällä kertaa Jare Tiihosena, makaa sikiöasennossa kalsareissa kämpän lattialla. Jostain syystä Jare on ottanut dramaattisen asentonsa karvamaton vieressä, vaikka matolla olisi varmaan mukavampi.
Siitä huolimatta, että Antti Holma vastaan Antti Holma -painimatsit ovat elokuvan kenties kiinnostavinta sisältöä, ”Tatu ja Patu veljessodassa” ei kanna ideasta pitemmälle. Verta puuttuu, vaikka väkivalta on yksi elokuvan keskeisistä kysymyksistä, eittämättä myös osoitus siitä, että Cheek on noussut vaikeista oloista. Väkivaltakaan ei ole kummankaan Tiihosista valinta. Se on geeneihin kirjoitettu. Jerellä on hihassaan valttikortti, varsinainen paljastus. Keinuissa kiikutellessa Jare ja Jere käyvät läpi väkivaltaisen papan pitkää varjoa. Isä nousi väkivaltaa vastaan, mutta väkivallalla. Jere on päättänyt, että hänen poikaansa pysähtyy sukupolvia jatkunut väkivallan käyttö ongelmanratkaisussa. Enää ei kerrota saunanlauteilla eteenpäin elämänohjetta ensin lyömisestä. Veljeni vartija uhkaa hetken ajan lunastaa raamatulliset odotuksensa, mutta Cheek-myyttien rinnalla kysymys väkivaltaisesta patriarkasta näyttää lähinnä päälleliimatulta luonnetodistukselta, eikä tämäkään haara kanna, vaan jättää katsojan lähinnä entistä epätietoisemmaksi.
Veljeni vartija humpsahtaa lajityyppien ja tarinamallien kasvustoihin, kun se ei tiedä, mihin oljenkorteen pitäisi tarttua. Se ei ole veljesten kasvutarina, koska kasvu heittelehtii. Jere on tasaisempi ja kaari on suoraviivainen: nainen pelastaa miehen. Se ei ole rakkaustarina, vaikka kaikki kietoutuukin yhden naisen ympärille – ja jää lopulta avoimeksi. Se ei ole ryysyistä rikkauksiin tarina, sillä ryysyistä ei käy äänekäs ja vanhanmallinen faijan auto. Kun Cheek lähtee Losiin, on senkin paikan glamour Ismo Leikola cameoroolissa.
Pääsin katsomaan Silvanan toistamiseen Tampereella naistutkimuksen päivillä naisräppäreille omistetun klubi-illassa, jonka aluksi elokuva katsottiin. Olin ensimmäisellä kerralla ollut vaikuttunut. Nyt voimaantuvien ja ääneen hurraavien katsojien keskellä huomasin olevani kriittisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Yllätys, täystyrmäys, Finkkarin penkissä vipattava jalka olivat väistyneet. Pystypöytään nojaili muistiinpanoja tekevä kyyninen setä.
Elokuvan keinot ja hahmot ovat yhtä hurmaavia. Silvana viekoittelee fiktion lajityypistä lainaamillaan ansioilla. Kriittisyyden juuret ovat etiikassa.
Toimittaja toteaa haastattelussa Silvanalle, miten rehellisyys toimii, kun se tulee sydämestä. Silvana Imam haluaa olla rehellinen. Tätä teemaa eksplikoidaan runsaasti: niin Ruotsin synkän puoeln, Ruotsidemokraattien, rasismin ja uusnatsien nousun yhteydessä kuin Silvanan omassa missiossa. Hän puhuu lavalla rehellisesti niistä asioista, joista on tarve puhua. Tämän haasteen feministinen rap-musiikki ja spoken word on hyvin esittänytkin miesten traditionaaliselle kontemplaatiolle.
Mutta kaikki ei ole rehellistä. Toisella katsomiskerralla hätkähdyttävintä on kuulla, miten kotivideota kuvatessa Silvana ja Beatrice keskustelevat siitä, miten jokin heidän kuvaamansa sopii tai ei sovi dokumenttiin ja pohtivat mitä kaikkea Silvana haluaa siinä paljastaa. Kun Silvanaa kuvataan yöaikaan megafoni kädessä kaduilla ja päällä kaikuu lakonis-analyyttinen voiceover rasismista, on jälleen jonkinlainen juopa auennut Silvanan räiskyvän persoonan ja kertojaäänen välillä: kuka tässä puhuu? Ristiriita on inhimillistä sekin: Silvana sanoo aiemmin dokumentissa, että hänelle sukupuolten epätasa-arvo on niin kaukaista menneisyyttä, ettei sitä edes ole hänelle olemassa. Kun päästään hänen kotikyläänsä Liettuaan, nähdään vain vaivaantuneesti hymyilevä kotiinpalaaja, kun kylän täti alkaa udella poikaystävistä ja sanoo, että kai sinä ainakin kolme poikaa synnytät. Dokumentaarisia ovat myös lapsuuden kotivideot – aivan eri tavalla kuin aikuisena pariskunnan kuvaamat. Lapsuuden ottojakin on kuitenkin pyritty jälkeenpäin tarinallistamaan: pääsyä Silvanan lapsuuteen ja ajatuksiin ei ole. Muistot ovat asettuneet suorastaan epäilyttävän hyvin lesbovallankumousta tekevän artistin sanomaan sopiviksi.
Näin sanottuna kritiikki kuulostaa epäreilulta. Haluan tulla vastaan. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. On selvää, että kohtaus liettualaisessa kylässä ei edusta epäjohdonmukaisuutta, vaan inhimillisyyttä. Kuitenkin se saa minut pohtimaan vallankumousretoriikan mielekkyyttä. Vallankumouksilla on tapana syödä lapsensa. Vallankumoukset tuottavat vastavallankumouksia, pettymystä ja hyvienkin saavutusten liian vaatimattomalta näyttämistä. Vallankumous ei ole tärkeää. Tärkeää on rasismin, seksismin ja epätasa-arvon torppaaminen monella rintamalla (no pun intended), välillä pienissä ja arkisissa asioissa, mitä räikeämmistä ihmisoikeusloukkauksista on kyse, sen nopeammin – lainsäädännön muuttamisen, valistamisen, keskustelun, omien heikkouksien myöntämisen, takaiskujenkin kestämisen kautta. Enemmän kuin vallankumouksena minä näen feminismin viivytystaisteluna.
Välittömimpiä, rehellisimpiä ja dokumentaarisimpia Silvanassa ovat tähden fanit, jotka vapautuneen innostuneina eläytyvät keikoilla ja kertovat, miten paljon he ovat Silvana Imamista saaneet omaan elämäänsä. Silvana Imam on heille sellainen hahmo, jota tällä itsellään ei ollut. Aitoudessaan koskettaviin ja vereviin faneihin kiteytyy koko lasikattojen rikkomisen tarpeellisuus: on oltava joku jota seurata. Siksi Silvana Imam ei ole etäinen ja kaukainen tähti, vaan voimahahmo. Yhteiskuntaa halkovista epätasa-arvoisuuden maastoista johtuen esikuvallisuus toimii muussakin. Faneista ei tarvitse tulla tunnustusta saavia räppäreitä, vaan he voivat olla vapaasti lesboja, feministejä ja/tai antirasisteja ja avata suunsa missä tahansa patriarkaatin hallitsemassa kolkassa. Kun Silvana Imamista halutaan tehdä joku supersankari, hän tyrmää liioittelut dokumentissa: ”There are no superheroes. I’m only human. Just like you.”
Dokumentti kuvaa Silvanan huutamassa, miten julma maa Ruotsi on. Se kuvaa tuskan, halun pois ja pettymyksen asioiden hitaaseen kehitykseen monen mittarin mallimaassa. Kuitenkin myös Silvana Imamin romahdus luo jonkinlaisen särön rehellisyyden vaatimukseen: itse romahduksen pohjustus, kädet, jotka vellovat maassa makaavan Silvanan kasvoja (siis: fiktiivinen elementti) ja romahdusta edeltävä tömähtely ovat itse romahdusta suureellisemmat. Lopulta romahdus on kliseinen, ajelua päämäärättömästi pimeällä tiellä. Kun Cheek (AH) harkitsee itsemurhaa, hän sentään painaa kaasua pimeällä tiellä. Kohtaus kuvaa hyvin sitä, miten mentaalisella tasolla suuria tunteita on vaikea kuvata elokuvassa – kliseiden kautta ne näyttävät toki tutuilta, mutta eivät ehkä vakuuta. Fiktiiviset vellovat kädet ovat paljon kylmäävämpiä kuin klassinen ajelukuvasto.
Silvana alkaa päähenkilön keskustelulla liettualaisen papin kanssa: hän ei saa tulla kirkkoon dokumenttiryhmän kanssa kuvaamaan, koska räppää tasa-arvosta, että naiset ja miehet ovat samanarvoisia. Alkutahdit on lyöty tässäkin. Kuva vaihtuu intiimiin tilaan, jossa Silvana räppää joukolle innostuneita ja liikuttuneita. Tämä on Silvana-dokumentin myyttinen alkupiste. Päätepiste on keikka suurella lavalla, mutta sekin lähinnä symboloi nousua maan musiikkitaivaalle: Silvana Imam voitti 2016 Grammis-palkinnon vuoden artistina.
Silvana Imam on kasvanut artistina isoksi, mutta samalla vaikuttanut satoihin nuoriin. Mitä Cheek on saavuttanut? Cheekistä on tullut aina edellistä versiotaan isompi. Ura päättyy kuitenkin peilisaliin: näköpiirissä on lisää Cheekin omakuvia, reitti ulos on kujeilun mutkistama. Jare saa Cheekistä voiton vain tappamalla tämän – vain jotta Cheek nousee jälleen, hyppää lavalle ja järjestää jälleen ensi syksylle jäähyväiskeikan. Toki Cheekin vaikutus suomiräppiin on ollut kiistaton. Tai kuten Pyhimys sen dokumentissa sanoo: ”Suurin teko, mitä Cheeki on viimeiseen viiteen vuoteen tehnyt tälle kulttuurille, oli se, et se piti tauon.”
Faneilleen Cheek on etäinen ihailun kohde verratuna fanien kanssa vitsailevaan Silvana Imamiin. Veljeni vartija ei yritä muuta väittääkään: se näyttää fanit massana, joka ihailee. Todellisuus ei tule avuksi. Jare vs. Cheek -dokumentissa Cheek (JHT) tapaa fanejaan. Kohtaamiset ovat kaukana lämpimästä. Halaamiseen kysytään lupa. Pasilan studion rappusilla Cheek (JHT) täysin arvaamatta ja ilman järkevää syytä pörröttää yhden teinitytön tukkaa. Ilkeä sanoisi, että noin tehdään koiralle, mutta todennäköinen selitys liittyy johonkin hämmennyksen ja epämukavuuden maastoihin. Hotellisviitissä joku ojentaa pussillisen keksejä Cheekille (JHT) ja hän kiittää sanoilla, joista elokuvassa välittyy edes jonkinasteinen lämpö, vaikka sanatasolla se voisi näyttää jopa vallan joltain muulta: ”Ai säkin oot leiponu mulle oikein tälläsiä.” Siihen nähden, miten faniporukan tiiviyttä ja uskollisuutta vakuutellaan, eivät teinit missään kohtauksessa näytä kovinkaan innostuneilta. Innostuneempia ovat toimittajat, jotka ihailua äänessään kyselevät, takeltelevat ja lopuksi ottavat selfien.
Harjoituksen puutteesta jäykkyys fanien edessä ei voi johtua. Cheek ei tee musiikkia faneilleen, vaan itselleen. Hän haluaa selittää luomansa olennon, Cheekin, synnyn ja kuoleman. Lavalla Jare räppää Cheekin edesottamuksista. Dokumentissa hän sanoo faneilleen:
”Kun mä vedin Stadikalla siinä ”Kyyneleet”-biisin aikana vedin, et ”mietin Blockfestin backstagella t-paita hiessä / ens vuonnakaan headlinerin paikalta en vaihtais miestä”, niin mä mietin et kukaan teistä ei tiedä, mut mä tiedän – hähähä. Se lohdutti, et ei tarvi olla ku vuos pois kuvioista.”
Cheek (JHT) tietää, fanit eivät, että paluu on jo tähtiin kirjoitettu. Lopulta kyse on enemmän Cheekin (JHT) salatuista viesteistä faneille, ei mistään call-to-actionista. Silvana Imamilla on jokin jaettu todellisuus suurimman osan faneista kanssa: mitä on olla jatkuvasti altis väheksynnälle, häirinnälle ja epäkunnioitukselle. Jarella ja faneilla ei ole mitään yhteistä: kukaan muu ei tiedä, miltä tuntuu olla Cheek (JHT).
Jos Silvana Imam on lesbovallankumouksen johtaja, häntä voi sentään seurata. Supersankaria ei voi, ja supersankari tai pyhimys Veljeni vartijassa nähdään. Vaikka dokumentissa Jare puhuu Cheekistä ”supertähtenä”, sopisi luonnehdinta myös supersankariin: ”Mä oon ruvennut puhumaan ittestäni kolmannessa persoonassa. Ennen Cheek ja Jare oli sama. Nykyään mä aina puhun Chekkosesta erikseen, koska se on se hiton supertähti.” Ahdistuksissaan Jare, lavalle noustessa tai Olympiastadionin myydessä hallitsematon, uusia voimia uhkuva superasnkari.
Cheekiä (JHT) voi seurata Instagramissa. Kun Losin kämpillä hänestä otetaan salamavalojen kanssa kuvia niin, että kaupunginvalot näkyvät taustalla, hän riemastuneena osoittaa sormella ja hihkaisee kameralle: ”Näin otetaan Instagram-kuvia, kun ollaan tosissaan, hehe.” Myöhemmin kun Cheekistä (JHT) otetaan SummerUpissa kuvia puhelimella, hän kommentoi kuvia: ”Toi on ihan ookoo. Aika huonoi, aika huonoi. Mikään näistä ei oo kovin hyvä mun mielest. Toi on päin vittuu. Ei tää näytä vitun hyvältä. Ei tää oo vitun hyvä kuva. Mä tarviin vitun hyvän kuvan.”
Cheekillä on sanoma, kuten hän dokumentissa sitä yhden vuoropuhelun ajan yrittää saada riimiin sopimaan: ”Kun toi ’vaivaahan’ ois kivempi, jos se olis ’sä vitutat mua’. Sitähän mä yritän sanoo.” ”Onko se, ”sä vaivaat mua”, se mikä vaivaa sua?”, mitä seuraa hetken naurahtelu, kun tahaton sanaleikki tajutaan, ”Mutta tuleeko mesitsi perille?” Palaan Cheekin rehellisyyspyrkimyksiin vielä esseetrilogian myöhemmissä osissa. Niin dokumentti, elämäkerta kuin elokuvakin todistavat selvästi, että Cheek (JHT) haluaa räpätä omasta elämästään rehellisesti. Levyt ovat kuin päiväkirjoja, ne taltioivat elettyä elämää. Kun tämä pyrkii musiikissaan rehellisyyteen ja ”mesitsiin,” herää kysymys:
Mihin tarvitaan fiktioelokuvaa Cheekistä?
Cheek on kiistatta uniikki. On siksi vaikea nähdä, mitä fiktioelokuvalla ajateltiin Cheekin hahmoon lisätä. Myyttiset selitykset ja valistavat kohtaukset viittaavat jonkinlaiseen opettavaiseen kertomukseen, jossa fiktion luonteesta huolimatta yritetään sanoa jotain todellisesta Cheekistä. Pyrintö on kuitenkin vaaroja täynnä: kun katsojalla on runsaasti tietoa Cheekin (JHT) edesottamuksista, hänestä ei kenties saada hyvää moraalista opettajaa. Kiillottaminen kohdistuu täysin triviaaleihin seikkoihin, kuten tupakanpolton katumiseen. Sen sijaan esimerkiksi sanoitusten roisista kielestä tai jatkuvista irtosuhteista ei peräännytä – ne perustellaan.
Cheekin hahmo sopii elokuvan kuningaslajiin, dokumenttiin. Kuka käsikirjoittaja muka voisi vakavalla naamalla kirjoittaa näin upeita repliikkejä fiktioelokuvaan:
”Toisaalta meidän oli pakko tehä pressii. Mä halusin tehä. Meiän oli pakko tehä.”
”Niin tai siis sä halusit tehä.”
”Niin koska mun oli pakko, koska mä halusin, kun mun oli pakko. Mä halusin.”
Molemmat elokuvat, fiktio ja dokumentti, kuvaavat tietä Tampereelle. Molemmat jopa käyttävät samaa tehokeinoa: aikalaskuria Blockfest 2017 –keikkaan. Dokumenttielokuva toimii fiktion ehdoilla siinä, miten se nostaa yksityiskohtia yllättävänkin korosteiseen asemaan. Se ei kykene näyttämään sitä, että joku on Suomen menestynein tai välittämään tunteiden skaalaa sen taustalla, mitä Cheek merkitsee Jare Henrik Tiihoselle. Dokumenttielokuva näyttää repliikit, esineet, miljööt. Ne ovat niin dokumentaarisia, että niiden rinnalla kerrottu tai ylevät sanat muuttuvat helposti falskeiksi tai jopa epäluotettaviksi. Jare vs. Cheek -elokuvan perusteella näyttää siltä, että Cheekin nousu tarkoittaa käytännössä Lahest Tampereelle pääsemistä: uran huippuhetki, tärkeä paluukonsertti näyttäytyy vääränlaisena teippauksena mikrofonissa ja kirosanoina, kun sivuscreenejä ovat käyttäneetkin muut artistit, vaikka muuta on sovittu. Sinällään taidokas kuvakimara ”Sä huudat” -biisin taustalla ei ole mitään verrattuna aiempiin yksityiskohtiin. Katsoja on jo päästetty makkaratehtaalle.
Veljeni vartija ei ole riittävän ylevä paikatakseen tätä tulkinnallista aukkoa. Jos elokuvassa olisi vähemmän tahatonta komiikkaa – jos se näyttäisi enemmän Silvanalta ja vähemmän kuin Tatulta ja Patulta, se voisi olla nimenomaan sellainen tapa kertoa, mitä kaikkea symbolista arvoa tiehen Tampereelle liittyy. Blockfest 2017 on käänteentekevä, näyttävä paluu ja odotusten lunastus. Cheekin bisnesväen piti kyetä jotenkin kertomaan tämä symbolinen tarina ilman, että se näyttäisi kehuskelulta. Fiktioelokuva voisi näyttää tien ryysyistä rikkauksiin ilman, että ainoa rikkaus on sviitti Sokos Hotel Ilveksessä. Se vain epäonnistui tehtävässään monella tapaa – nyt sen kohdalla joudutaan selittämään, että todellinen arvo on muualla.
Jos taas elokuvan tavoitteena oli näyttää Jare haavoittuvana ihmisenä, sotii se tässäkin tavoitteitaa vastaan. Jaren/Cheekin ailahtelevaisuus eli kaksisuuntainen mielialahäriö esitetään ulkopuolisena, olosuhteena, joka haittaa päähenkilöämme olemasta sellainen kuin hän on. Supersankari säilyy, ihminen on muualla. Ei olisi tarvinnut kuin katsoa, miten Jare vs. Cheek tämän teki.
Viimeiset ilotulitukset pyörivät ruudulla, Carla Ahonius hurrailee kameralle (bisnes pyörii taas), mitäänsanomaton pianomusiikki soi. Voiceoverissa kuullaan Jaren ääni:
”Kai ne diggas… Kai ne diggas… Kyl must näytti ainaki siltä, et tunnelma oli sähkönen. Porukka laulo mukana ja diggaili. On tos aika helvetin hyvä olla tossa lavalla. Must tuntuu et jengi haluu et mä oon siellä. Minkä aikaa siin pystyy tarjoo mitään, on eri asia. Koko ajan kalvaa sellanen syyllinen olo, kun pitäis olla parempi. Mä en tiedä, miten mutta jotenkin.”
Kuva on vaihtunut Jareen. Taustalla puretaan lavan puitteita. Jäljelle jää suuren saavutuksenkin jälkeen epätietoisuus ja riittämättömyydentunne. Kaiken sanottuaan Jare vielä hymyilee ja painaa pään kohti rintaa. Loppusoitto on mollissa.
Cheek-essee 1–3 on essee-trilogia Cheekistä, Jaresta ja Villestä. Se on osa Sisällissatasarjaa ja ratkaisee vastakkainasetteluita. Ensimmäisessä osassa ratkaistaan pitkällinen kiista: Suomi – Ruotsi – ja sen vie Ruotsi, Silvana Imamin mikin mitalla. Tämäkin kirjoitus on sotakirjoitus: käynnissä on battle, asemasota Cheekin ja Silvana Imamin välillä.
Cheekistä on kirjoitettu paljon ja tullaan kirjoittamaan. Esseetrilogia korjaa ilmeisen puutteen Cheek-esseistiikan kentällä: se ei pyrikään voittamaan Cheekiä analyysin tai teorian välinen, sillä niillä ei ole Cheekiin eikä hänen seuraajiinsa vaikutusta. Työnne on kaunista ja ylevää – mutta aah, niin turhaa. Cheek-essee ei haasta Cheekiä tämän omalla kotikentällä, riimittelyssä (”ota mallia, ota ota mallia”), siellä Cheek olisi lyömätön.
Cheek-essee on ihmiskoe, jossa altistutaan ja antaudutaan Cheekille. Tässä paremmin on suoriutunut vain Matti Närekangas, joka antautui Cheekille vuodeksi. Myös esseetrilogia on häikäilemättömän avoin ja valmis aina rankkoihinkin metamorfooseihin päästäkseen poeettisiin tavoitteisiinsa selvittäessään Cheekin olemusta ja omaa suhdettani Cheekiin.
Ensimmäisessä osassa käsitellään Cheekistä kertovaa fiktioelokuvaa Veljeni vartija ja dokumenttielokuvaa Jare vs. Cheek. Toisessa osassa luetaan niin läheltä kuin kehdataan JHT – musta lammas -elämäkertaa ja pureudutaan Cheekin ja Jaren eroihin, todellisuuteen ja fiktioon. Tie Tampereelle on näin avattu. On lähitaistelun vuoro. Kolmannessa osassa Ville kohtaa Cheekin.
