”Kenttä haluaa muuttaa elämänsä.” –Martin Glaz Serup
Olin jo pitemmän aikaa halunnut päästä käymään Tanskassa. Viime keväänä katselin useampaan otteeseen lentoja Kööpenhaminaan, mutta milloin minulla olisi ollut aikaa, rahatilanne oli heikko ja milloin taas rahaa olisi ollutkin, aika meni muissa kiireissä. Tanska jäi siis vuosi sitten kokematta. Kun harjoitteluni Nuoren Voiman Liitossa alkoi, tiesin että muutaman vuoden kyteneestä haaveesta tulisi totta.
Tämä teksti on syntynyt pitkien työpäivien jälkeisinä iltoina, muutamilla pitemmillä bussimatkoilla ja viimeisenä päivänä intialaisen ravintolan ikkunapöydässä. Tekstin pohjalta ei pidä luulla, että yhdeksän päivää kiertueella olisi ollut vain tunnelmointia ja kahviloissa istumista – sitä se ei ollut. Viikko oli täysiä työpäiviä, välillä itkunsekaista paniikkia ja tavattoman rankkaa mutta myös antoisaa työtä, kirjallisuustapahtumien toteuttamista ilta toisensa perään ja monenlaisten ongelmien ratkomista yhdessä loistavan työkaverini kanssa.
Kokeellisen kirjallisuuden ystävänä kiertue oli esiintyjiltään täysosuma ja tarjosi paljon tekijöitä, joihin tutustua. Kiertueen jälkeen olen vähän vakuuttuneempi siitä, mistä pidän ja mitä kirjallisuuden kentällä pitäisi tehdä enemmän ja mitä vähemmän. Se on kuitenkin oman kirjoituksensa aihe.
Ennen Tanskaan saapumista vietimme päivän Malmössä. Päivä kaupungissa oli kiireinen, enkä ehtinyt kuin nähdä kaupungin vilaukselta, mutta en vierailla kiinnostavan näköisissä paikoissa. Malmössä esiinnyimme Östervärns Antikvariat och Bokhändelissä, minkä kirjavalikoimaa kaikki mukana olleet kahdeksan kirjailijaa kiittelivät ja mikä myös omalla nopealla silmäyksellä vaikutti hyvin kilpailukykyiseltä. Kirjakauppaa pyöritti joukko nuoria, jotka liittyivät myös seuraamme, kun jatkoimme iltaa sopivan rosoisessa puolalaisessa ravintolassa.
Istuin pöydässä, jossa suurin osa oli juuri paikallisia ja he vaihtoivat silloin tällöin keskustelun kieltä ruotsiksi. Vaikka olen opiskellut ruotsia kymmenisen vuotta, keskusteluun osallistuminen olisi ollut haastavaa. Sen sijaan pystyin seuraamaan keskustelua varsin kohtalaisesti. Kun on päivät pitkät käyttänyt vastaillen kysymyksiin, puhuen englantia ja hoitaen milloin mitäkin kiireellistä asiaa, oli omalla tavallaan nautinnollista vain kuunnella muiden keskustelua, kuvitella puheissa esiintyvät ihmiset, historiat ja tarinoiden jatkot.
Koska Malmö jäi houkuttelemaan miellyttävien ihmisten ja kiinnostavan taide-elämän puolesta, päätin että tulen mahdollisimman pian vierailemaan kaupungissa uudestaan.
Malmössä vietetyn päivän aikana olin jossain määrin unohtanut polttavan odotuksen Tanskaa kohtaan. Olin halunnut päästä käymään Tanskassa, sillä olen omien tulevaisuudensuunnitelmieni kannalta halunnut kokeilla, voisiko maassa viihtyä jopa niin, että siellä voisi jokusen vuoden asua. Kuten aina, kun odottaa jotakin hartaasti, pettymisen riski on suuri. Oma mielikuva paikasta voi kasvaa niin rakkaaksi, että todellisuus tuntuu pettymykseltä ja liian vähältä.
Innostukseni Tanskaan pääsemisestä on peruja yhdeltä erityiseltä ihmiseltä, kaksi sataa vuotta sitten Kööpenhaminassa eläneeltä Søren Kierkegaardilta. Jos sanon, että Kierkegaard on suosikkifilosofini, on ilmaisu paitsi lattea myös virheellinen. Kierkegaard ei ole minulle oppi-isä, eivätkä hänen lopputulemansa ole suinkaan sellaisia, mitkä kaikki allekirjoittaisin. Mutta jos pitää ironiasta, huumorista, vaikeaselkoisuudesta, paradokseista ja tunteenpalosta, ei voi olla pitämättä Kierkegaardista. Pidän siitä, miten Kierkegaard koko ajan häilyy filosofian ja kaunokirjallisuuden välillä, yhtä voimakkaan teologin kuin runoilijan kutsumuksen ristivedossa. Ja pidän erityisesti Kierkegaardin ironiasta.
Tamperelaisella taiteilijaprofessori Risto Ahdilla on hyvä opetus siitä, miten omat vanhempamme eivät tosiasiassa olekaan oikeat vanhempamme. Ahdin hieman provokatiivisen ja ilkikurisen väitteen mukaan meidän tulee etsiä omat, oikeat vanhempamme kirjallisuudesta. Jossain vuosia, kymmeniä tai satoja ennen meitä on elänyt joku, joka muistuttaa meitä itsestämme ja jonka tekstit tuntuvat välillä aivan kuin omilta sanoiltamme.
Minulle Kierkegaard on aina ollut tuollainen hahmo, jonka kirjoituksissa tunnistan paljon omaa ajatteluani – toisinaan sellaista, josta en pidä, mutta en pääse eroon. Kierkegaardin ahdinkoon ja ankaruuteen itseä kohtaan on helppo samastua.
Viimeisen parin vuoden aikana Tanska on näyttäytynyt kiinnostavana siellä asuneiden ystävien kertomusten ja kokemusten pohjalta. Jos joskus haluan paneutua kandidaatintutkielmaa enemmän Kierkegaardin kaunokirjalliseen ja teologiseen tuotantoon, vaatii se tanskan kielen opiskelun ja todennäköisesti myös kulttuuripiirin ammentamista paikanpäällä.
Malmöstä Kööpenhaminaan ei aja kauaa, mutta me olimme matkalla aina Århusiin asti. Juutinrauman sillalta Itämeri näyttäytyi autereisena, siellä täällä saattoi erottaa laivan tai saaren. Horisonttia ei näkynyt taivaan ja meren välillä ja hetken ajan tuntui kuin olisimme olleet keskellä tyhjyyttä. Loputtomat tiet, sillat ja äärettömät meret saivat olon jokseenkin surumieliseksi.
Århus, kuten muutkin tanskalaiskaupungit joissa kävimme, muistutti ilmapiiriltään ja arkkitehtuuriltaan enemmän saksalaista hansakaupunkia kuin pohjoismaisia kaupunkeja. Århusissa tapahtumamme oli viihtyisässä baarin ja kirjakaupan yhdistelmässä, jonka perimmäisestä kulmasta löytyi myös laadukas viinikauppa.
Olin saanut ystävältäni, joka on aiemmin asunut kaupungissa, muutaman suosituksen baarien ja kahviloiden suhteen. Århusiin saapuessa kiertuetta oli takana jo seitsemän päivää. Kun on lähes koko vuorokauden tavoitettavissa, omaa aikaa ja kaupungin näkemistä osaa arvostaa. Siksi lähdin vielä illalla itsekseni yhdelle oluelle hienoisesta väsymyksen tunteesta huolimatta. Kaksi ystäväni suosittelemista baareista sijaitsi aivan lähekkäin. Ensimmäinen näytti laadukkaalta ja kiinnostavalta olutpaikalta, mutta tuntui ehkä liiankin hifistelevältä sen hetkiseen tunnetilaan, joten jatkoin toiseen paikkaan.
Baari osoittautui viihtyisäksi. Olutvalikoima oli hyvä ja hinnat kohtuulliset. Sisällä sai polttaa – asia, mitä en heti oivaltanut, kun ystävä kuvasi baaria savuiseksi. Torstai-iltana baarit olivat järjestään auki kahteen asti ja kaduilla kulki iloisten ja juopuneiden nuorten kovaäänisiä joukkoja.
Seuraavana päivänä kävelin sateen halki samoja katuja syrjäiseen kahvilaan. Kahvilan työntekijä myi minulle tomaattikeittoa, vaikka lounasajan alkuun oli vielä puolisen tuntia. Pöytään kannettiin uunituoretta leipää. Paluumatkalla hotellille en voinut välttyä siltä, miten joka kadunkulmassa oli viihtyisän näköisiä kahviloita.
Kun saavuimme Kööpenhaminaan lauantaina, kiertuetta oli takana jo runsas viikko. Kävelimme Nørrebron metroasemalta kohti tapahtumapaikkaa kymmenen hengen joukolla, olin nälkäinen ja yritin väistellä vastaantulevia ihmisiä. Oltuamme puolitoista päivää ihastuttavassa Århusissa ja yhden päivän aivan liian pienessä Odensessa, Kööpenhaminan väenpaljous, liikennevirrat ja töykeästi päin kävelevät ihmiset tuntuivat rasittavilta. Kööpenhaminassa oli jälleen suuren kaupungin tuntua, likaiset kadut, kerjäläisiä, paljon ihmisiä.
Viikon viimeinen tapahtumamme oli pienessä kirjakaupassa nimeltä ark books. Pitkän viikon päätteeksi oli ilahduttavaa nähdä, miten kirjakauppa täyttyi yleisöstä, osa seisoi oven raossa. Yleisö luki handoutien tekstejä keskittyneesti ja seurasi esityksiä. Tunnelma oli intiimi, mihin sopi erinomaisesti se, että kaksi kirjailijoista kokeili jotain aivan erilaista kuin mitä aiemmat esitykset, jotka olimme nähneet, olivat olleet.
Illalla päädyimme budjettiratkaisuun ja kävimme yhdessä työkaverini ja yhden kirjailijoista (joka oli useana iltana istunut kanssamme pidempään) kanssa ostamassa kaupasta pari pulloa viiniä, juustoa ja leipää ja menimme istumaan järven rantaan, sillan kupeeseen. Työmme oli suurimmalta osin ohi, pystyimme lepäämään ja nauttimaan kiireettömyydestä hetken.
Ilta pimeni. Lähistöllä näkyi edelleen istuvan samat kolme pientä seuruetta, jotka olivat istuneet siellä koko illan kylmästä ja vähän sateisesta säästä huolimatta. Katselin järveä, joka muuttui tummemmaksi sitä mukaa, kun ilta pimeni ja järven toisella puolella näkyviä mainosvaloja, jotka loistivat yhtä kirkkaasti koko ajan.
Vaikka en ollut koskaan aiemmin istunut iltaa Kööpenhaminassa, pimenevässä illassa, kosteassa nurmikossa, tavaroiden keräilyssä hämärässä ja kipeissä raajoissa pitkän istumisen jälkeen noustessa on jotain universaalia. Lukuisat puistot, kaupungit, illat ja kesät. Jollain oudolla tapaa se toi myös mieleen kotiinpaluun, ehkä ensimmäisen kerran koko reissun aikana. Olin aiemmin onnistunut torjumaan ajatuksen, oikeastaan viimeistä bussiajoa Odensesta Kööpenhaminaan lukuun ottamatta.
Omakin seurueeni lähti hiljalleen nukkumaan. Olimme sopineet alustavasti, että voisimme mennä oluelle Kööpenhaminassa asuvan kirjailijan kanssa, johon olin tutustunut kiertueen ensimmäisellä viikolla. Viestiteltyämme hän kuitenkin kertoi olevansa kotona pihalla juomassa viskiä nuotion äärellä ja ehdotti, että voisin liittyä seuraan. Kävelin puolisen tuntia, ensin joen rantaa, sen jälkeen Vesterbron läpi, joka osoittautui todella eloisaksi paikaksi.
Tapasin kirjailijan vaimon ja pojan, joiden kanssa keskustelu sujui vaivattomasti. Kirjailijan vaimo työskenteli toimittajana Tanskan yleisradiossa ja hänellä oli työnsä puolesta kontakteja myös Suomeen. Vajaat pari tuntia ulkona istuskeltuamme kiitin perhettä vieraanvaraisuudesta ja kävelin läheiselle metroasemalle. Kööpenhaminan halki kulkiessa Tommy Lindgren Metropoliksen sanat sinisestä kaupungista osuivat yksiin kokemuksen kanssa. Kaikki kohtaamiset, pitkät bussimatkat ja uudet kaupungit saivat kerta toisensa jälkeen oudon tunteikkaaksi.
Kööpenhaminassa oli sunnuntaina maraton. Hotellin aamupalalle virtasi reippaan ja energisen näköisiä ihmisiä, mikä oli jokseenkin uuvuttavaa, kun itse oli väsynyt univajeesta, joka päivä uusien kaupunkien kiertämisestä, kiireestä, muovisista hotelleista, liian vähästä syömisestä ja muutamien iltojen runsaasta juomisesta. Kaupungissa suurimmat kadut oli suljettu ja huomasin koko ajan olevani ylittämässä juoksurataa.
Hylkäsin suunnitelmat museoissa vierailuista ja päätin vain käyttää päivän leväten, kävellen hieman kaupungilla ja etsiä mukavan ruokapaikan ja ehkä sen jälkeen kahvilan, jossa kirjoittaa.
Pitkän kävelyn päätteeksi ja oltuani hetken liikaa turistien kansoittamalla alueella löysin houkuttelevan näköisen intialaisen ravintolan. Ruoka oli hyvää ja täyttävää, sisällä oli tyhjää ja kaikki ikkunat olivat auki, mikä teki sisällä istumisesta helteisenä päivänä hyvän vaihtoehdon. Alkuperäinen aikeeni oli vain syödä ja jatkaa matkaa, mutta paikan miellyttävyys, harvinaisen hyvä soittolista (Simon & Garfunkelia, folkia, David Bowieta), jonka mukana tarjoilija lauloi silloin tällöin puoliääneen, saivat minut jäämään pitemmäksi aikaa.
Ikkunan takana järjestyksenvalvoja ohjasi autoja ohi maratoonareiden, jatkuvasti sama vakava ilme kasvoillaan. Istuessani lounaalla maraton oli jo ohi. Ikkunan ulkopuolella vaihdettiin ensimmäiset halaukset ja onnittelut maaliin päässeille. Viimeisille juoksijoille rinnalla kulki aina hetken aikaa järjestyksenvalvoja, joka hätyytteli autoja pois.
Tämä oli ensimmäinen matkani Tanskaan. Se ei taatusti ollut viimeinen, mutta varmasti lyhin mitä tulen sinne tekemään. Siitäkin huolimatta, että viikon ajan sai tehdä täysiä kellonympäryksiä töitä, oli kiirettä ja haasteita, tunsin itseni onnellisemmaksi kuin viimeisen vuoden aikana.
Voi hyvin olla, että kyse on vain siitä, että matkalla ollessa ei ole sidoksissa omaan arkeensa. Varmaankin arki, kiireet ja haasteet ovat aivan yhtä puuduttavia ja ahdistavia. Uutuudenviehätystä ja seikkailua kestää vain hetken. Kuitenkin harvat asiat muuttuvat, vaikka itse vaihtaisi maisemaa. Omia pelkoja, traumoja ja pettymyksiä kantaa kaikkialle mukanaan.
Toisaalta konkreettisen etäisyyden ottaminen auttaa suhtautumaan asioihin eri tavalla. Niistä tulee vähemmän tärkeitä tai merkityksellisiä. On suorastaan huumaavaa, miten muutaman sadan kilometrin välimatka saa kaiken tuntumaan yhdentekevältä ja vieraalta. Sellaista irrottautumisen tunnetta haluaisin kokea reilua viikkoa pitempään.
Matkan jälkeinen viikko töissä toimistolla oli kiireinen ja raskas. Kun yritän viimeistellä tätä tekstiä – Tampereella omassa olohuoneessa, kahvilassa Kalliossa tai linja-autossa kahden kaupungin välillä – on tavattoman vaikea tavoittaa niitä varmoja suunnitelmia, suuria päätöksiä elämän muuttamisesta ja uusista aluista, joita kävin läpi Tanskassa ollessani. Paluu arkeen oli sitä kirjaimellisesti: kuluneen neljän viikon aikana olen viikko toisensa jälkeen tajunnut, mitä pyristelin pakoon ja mikä täällä pitää mielen maassa.
Olen kevään mittaan tullut monesti siihen lopputulokseen, että olen hyvä aloittamaan asioita mutta huono viemään niitä loppuun. Innostun helposti, teen täyskäännöksiä ja kyllästyttyäni vaihdan taas suuntaa. Kun tuntuu koko ajan mielitekoineen poukkoilevan, on välillä vaikea nähdä, mitkä muutokset ovat kasvua ja mitkä uudet alut todellisia taitekohtia. Varmuudella niitä ei voi nähdä kuin ehkä jälkikäteen. Tämän kevään oppien ja uusien ideoiden kehittyminen muiksikin kuin haaveiksi vaatii varmasti vielä paljon reflektointia, vanhasta luopumista ja rohkeutta, ehkä myös hieman armoa itseä kohtaan. En kuitenkaan usko, että vielä muotoutumattomatkaan ideat menisivät täysin hukkaan.
Toinen tämän kevään oppi on ollut se, että suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut. Englannin kielen write down on osuva: kirjoittamalla asioita saadaan asetettua alas, tarkasteltavaksi ja ruodittavaksi. Suomen kielen kirjoittaa ylös tai kirjoittaa muistiin muistuttavat enemmän siitä, että kirjoittaminen on nopeaa jäljentämistä. Minulle kirjoittaminen on ajattelua, se on käsitysten muodostamista. Kirjoittaminen on prosessinomaista, alati liikkeessä olevaa ja siihen liittyy pakonomainen keskenjäämisen pelko ja nautinto.
