Pitkän mummulassa vietetyn illan päätteeksi käymme Ukin kanssa Lahdesjärvessä uimassa. Kello tulee yhdeksän, parkkipaikalla autot ovat vähentyneet. Ukki kertoo niitä vielä edellisenä päivänä olleen pitkin rannalle johtavaa tietä, parkkeerattuna tuolle puolelle ja tuonnekin.
Uidessa katselen Ukin vedestä nousevaa päätä. Lyhyeksi ajettu tukka, kyömynenä, silmiin paistavasta auringosta siristeleväksi ja vähän nyreäksi muuttunut ilme. Vedestä heijastuva valo läikehtii Ukin kasvoilla ja takana siintävät vastarannan metsät. Mieleeni tulee se, miten olen tässä järvessä Ukin opissa opetellut uimaan. Aluksi koiraa, sitten käsiä laajalle kaarelle levittäen, jalkojen liikkeitä uusiksi opetellen, selkää monen hankalan yrityksen jälkeen, jopa sukeltamaan, vaikka pään veden alle laittaminen on minusta aina tuntunut vastenmieliseltä.
Muistan sen, miten monena kesänä värjöttelin rannalla kun en alipainoisena pikku poikana tarjennut vedestä noustua istua rannalla, vaan halusin heti pukea päälle ja lähteä kotiin, vaikka muut olisivat vielä vedessä ja rannalla viihtyneet. Muistan sen ensimmäisen kesän, jona olin selättänyt muutaman pahimman allergian, saanut vähän painoa ja miten tykkäsinkään istua rannalla, miten tuuli ei puhaltanut kuin läpi ja miten iloiseksi se teki Äidin ja Mummun.
Kun puen vaatteita päälle, Ukki seisoo takanani jo vaatteet päälle pukeneena ja toteaa:
”Ajatella, kolmen vuoden päästä täytän kahdeksankymmentä. Ei sitä meinaa millään uskoa.”
Olen juuri laittamassa kenkää jalkaan ja yritän kumarasta vastata jotain Ukille, joka on jo jatkanut jutustelua. Mitä haluaisin sanoa on se, miten monet kerrat olen pohtinut isovanhempieni ikää, tullut hieman surumieliseksi ja epävarmaksi nähdessäni heidän vuosi vuodelta vanhenevan ja miten entistäkin tärkeämmiksi he ovat minulle tulleet vuosi vuodelta.
Kun alkuillasta istumme pihapöydän ääressä, Mummu sanoo, miten heille tulee kohta viisikymmentä vuotta täyteen tässä talossa. Hän kertaa kaikki kadunnimet, joilla he ovat aiemmin asuneet. Niitä on neljä. Tämä pieni omakotitalo, jossa on pieni ullakkomainen yläkerta ja alhaalla kellari, jossa olevaan saunaan on kuljettava ulkokautta, on viides ja pitkäaikaisin. Se on ollut yhden pieneen perheen koti, mummula viidelle lapsenlapselle ja kahtena viimeisenä kesänä nurmikolla ovat taaperokärryjä työnnelleet jo tuonkin sukupolven ensimmäiset lapset.
Korkeat portaat vintille, mummulan tietty tuoksu, värit, kahden kellon tikitys kilpaa olohuoneessa, keittiön pöytäliina, josta Mummu muistaa sanoa, että tästä ei haittaa vaikka jotain tähän vähän lautaselta putoaisikin kun on niin kirjava, kesällä talon seinään nostettava tikkataulu, tiilistä kasattu grilli, jonka Ukki on juuri uusinut, kukkapenkki, jonka reunassa vielä jokunen kesä sitten kasvoi suuri ja komea kataja.
Samat asiat, joiden kanssa olen kasvanut ja jotka ovat tuntuneet arkipäiväisen tutuilta viimeiset 24 vuotta, ovat alkaneet hiljalleen tuntumaan nostalgisilta. Sitä mukaa, kun ainakin osin itseni tielle kasaamat esteet, velvollisuudet ja kiireet ovat tehneet vierailuista harvempia ja kun elämä on vienyt puoliksi asumaan toiseen kaupunkiin.
Ukin kysymys, milloin menen seuraavan kerran Helsinkiin. Korttipelin keskellä esille nostetut eukalyptuspastillit.
***
Alkukesän vietin synkissä merkeissä. Kevät ja harjoittelu olivat olleet opettavaista aikaa, mutta kesään oli jäänyt paljon rästihommia. Vaikka harjoittelu oli antanut paljon, tuleva syksy tuntui ahdistavalta jo hyvissä ajoin. Tiesin, että edessä olisi paluu vanhaan – siihen mitä tavallaan olin ilomielin paennut pitkiin työpäiviin ja toisenlaisiin hommiin kolmeksi kuukaudeksi.
Päivät kuluivat saavuttamatta oikein mitään, edistämättä rästihommia kovinkaan ahkerasti ja pääosin yksin. Kesät ovat juuri jatkuvan yksinäisyyden, pitäisi-tilassa vellomisen ja kasautuvien rästitöiden takia olleet minulle vaikeaa aikaa.
Pohdin vanhenemista. Tuntuu kuin vuosi vuodelta eteen kasautuisi vain enemmän huolia ja murheita, rahanpuutetta, hylätyksi tulemisen pelkoa, huolta siitä, pyöritänkö samoja keloja vielä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Kun ympärillä ystävien tai sukulaisten elämä kulkee suotuisia latuja, tunnun itse joka kevät aloittavan itseni etsimisen uudestaan. Jokaisen vuoden jälkeen voin todeta sen olleen opettavainen, mutta en ole varma, opinko koskaan mitään. Yksi Tommy Lindgrenin kappaleista alkaa sanoilla: ”Kaikki mun ystävistä lisääntyy ja mulla huolet.” Samaan tapaan olen ajatellut toisinaan omaa elämääni.
Pohdin sitä, miten aloittaisin syksyllä viidennen vuoden yliopistossa. Oikeastaan vain puolitoista ensimmäistä opiskeluvuottani ovat sujuneet ahkerasti ja tuntuneet palkitsevilta. Sen jälkeen olen tehnyt valintoja, jotka ovat yksinkertaisesti syöneet opiskelulta aikaa. Niiden myötä olen oppinut paljon, mutta toisaalta olisin useaan otteeseen halunnut panostaa opiskeluun enemmän niin määrällisesti kuin laadullisesti.
Viime syksynä aloitin toiset opinnot myös Helsingin yliopistossa. Teologia on tuntunut hyvältä ja itselle sopivalta valinnalta ja ala sellaiselta, jossa riittää tutustuttavaa ja josta voin oman paikkani löytää. Viime lukuvuodella opiskeluni Helsingissä jäi kuitenkin todella vaillinaiseksi. Sen myötä olen tullut varmemmaksi sen suhteen, että ensi vuoden keskityn täyspainoisesti opintoihini ensimmäistä kertaa sitten fuksivuoden.
***
Mäntässä viihtyisän lounasravintolan pihapöydässä keskustelimme koulutuspolitiikasta, virkamiesten mielestä tehottomien alojen alasajosta, metsäyliopistoista, sivistyksen kuihtumisesta, hetkellisestä säästämisen vimmasta ja rahassa mittaamattomien asioiden katoamisesta. Puhuimme siitä, miten akateeminen maailma elää ja hengittää siitä, että opiskelijat voivat etsiä omaa juttuaan ja koluta harhapolkuja, joista jotkut osoittautuvat hedelmällisemmiksi mutta jokainen kuitenkin jotakin tarjoavaksi ja kasvattavaksi.
Nykyhallituksen koulutuspolitiikka on kaukana tiedemaailman arjesta. Siellä ei ymmärretä, miten intohimo jotakin tutkimuskysymystä tai alaa kohtaan kehittyy: kokeilemisen, yhden aiheen löytämisen ja sen unohtamisen, harhapolkujen ja varmuuden kasvamisen myötä. Tavoittelemalla nopeampia valmistumisaikoja hallitus yrittää karsia kaikki kokeilut ja haahuilut opiskelusta – mutta samalla se karsii sen, mikä tekee ihmisistä tieteentekijöitä. Kukaan ei yliopistoon tullessaan tiedä varmaksi, mitä haluaa tutkia, mihin paradigmaan tutustua ja sitoutua. Nämä asiat tulevat selvemmiksi ajan myötä. Hallitus voi pakottaa yliopistoista ulos nopeasti maisterin paperit saaneita opiskelijoita, mutta tuosta joukosta ei saada huippututkijoita eikä tieteen uranuurtajia.
Toinen seikka, minkä hallitus tekee tyystin väärin, on yliopistojen autonomiaan puuttuminen ja OKM:n paineet koulutusalojen keskittämiseksi.
Suomi on pieni maa ja hallinnollisesta näkökulmasta voi näyttää kummalliselta, että kirjallisuustiedettä opetetaan kuudessa yliopistossa. Tai filosofiaa. Tai että tämänkokoisessa maassa on kaksi yliopistotason näyttelijäntyön akateemista koulutuskeskusta.
Kyse on kuitenkin siitä, että jokaisessa eri yliopistossa on oma paradigmansa tuon oppiaineen opettamiseksi. Jokaiseen niistä on keskittynyt huippuosaamista tiettyjen kysymysten ympärille. Tampereen yliopiston kirjallisuustieteilijät ovat kansainvälisesti kovatasoisia narratologian tutkijoita.
Pieni maa ei lopulta elä yhdestä tehokkaasta koulutusohjelmasta, vaan monista eri paradigmoista. Vain sillä tavalla, että eri puolilla Suomea on moniäänistä tutkimusta, synnytetään keskustelua kotimaisella tiedekentällä. Ja tuosta kotimaisesta keskustelusta syntyy kansainväliset artikkelit, konferenssiesitelmät ja väitöskirjat, jotka edustavat Suomen akateemista huippua maailmalla.
Eikä kyse ole vain huippututkijoiden tuottamisesta tai tietämyksen kasvattamisesta, vaan yhteisöstä. Kun opiskelijat alkavat paremmin hahmottaa, mikä heitä kiinnostaa, he löytävät yliopistomaailmasta tutkijoita, professoreita ja lehtoreita, jotka pystyvät auttamaan tutustumaan heitä kiinnostaviin tutkimuskysymyksiin ja kasvamaan uuden tiedon ja näkemysten tuottajiksi. Osa opiskelijoista jopa vaihtaa yliopistoa siinä kohtaa, kun tajuaa, ettei omassa yliopistossa ole henkilökunnassa riittävää tuntemusta jostakin tutkimusperinteestä.
Jos Suomessa olisi vain yksi kirjallisuudentutkimusta tarjoava yliopisto, ei sinne millään saataisi kaikkea lajituntemusta, retoriikantutkimusta, narratologiaa, kokeellista kirjallisuutta, spekulatiivista fiktiota ja peliteorian tuntemusta, joka nyt on eri painotuksin ripoteltu ympäri Suomea. Opiskelijat suoraan sanottuna jäisivät heitteille.
Kun yliopistot erottuvat toisistaan ja paneutuvat tiettyihin tutkimuskysymyksiin, niihin alkaa muodostua yhteisöjä. Tutkijoita ja opettajia yhdistää jokin ja opettaessaan ja ohjatessaan he vievät saman palon myös opiskelijoihin. Eikä kaikki ole vain akateemista opinnäytetöiden parissa puuhastelua. Jyväskylässä juuri kirjallisuustieteilijöiden yhteisöstä syntyy uutta runoutta ja tasokkaita artikkeleita alan lehtiin. Kyse ei ole vain siitä, että opettaja ohjaa opiskelijaa, vaan opiskelijat löytävät hengenheimolaisia, jotka ovat enemmänkin tuutoreita tai suunnannäyttäjiä. Syntyy yhteys, joka ei katso kellokortin leimaamista, vaan vaatii luottamusta ja sitoutumista, tarjoaa onnistumisen kokemuksia kummallekin osapuolelle.
***
Maailmaa avartava dokumentti kuuhanhista, mieskertojan murea skottiaksentti. Rakennustelineet kootaan ja puretaan, meri seisoo seinänä taustalla, laiva kulkee valkokankaan halki. Forssa-ilmiö.
Kävelyretki omakotitaloalueelle. Vanha loisto ja kukoistus on rapissut. Tehdas ei enää työllistä koko kaupunkia, nuoret muuttavat pois. Kauppaketjut rakentavat uusia peltihalleja parkkipaikkoineen kuin velvollisuudentunnosta. Kun marketista saa kaiken, ei tarvita lähikauppaa mummoille eikä maidon myynnillä iltayhdeksän jälkeen pidä puotia kannattavasti. Jäljelle jäävät tyhjät näyteikkunat ja liiketilat, autioituvat kadut ja epätoivoinen odotus, että maailma palaisi pari lehteä taaksepäin.
Yöuinti tehtaan huminassa muutaman oluen ja viinilasillisen jälkeen. Vesi on lämmintä ja yötä seuraa ensimmäinen kunnollinen hellepäivä.
***
Maanantaina tuntuu enemmän loppukesältä kuin alkusyksyltä. Katusoittaja soittaa kellopelillä Finlandiaa, Laukontorilla joku soittaa torvisoittimella My Heart Will Go Onin, eikä kumpikaan tunnu sopivalta mutta kiinnittää huomion.
Kuukausista kaksi on omaleimaisinta: elokuu ja marraskuu.
Lapset kulkevat liian isot reput selässään, kahvihuoneissa ja sähköpostien aluissa kaikuvat tympeät sutkautukset, kalenterit täyttyvät ja syksy alkaa hahmottua. Vuodenkierto on väistämätön.
Kesäkuun valoisista öistä ei ole jäljellä mitään, illat pimenevät pelottavan nopeasti. Polttavan kirkkaiden päivien tilalle on tullut kultainen valo ja aavistus syksyn surumielisyydestä. Matt Berninger laulaa kahdenkymmenenyhdeksän vuoden ikävästä, levylautasella neula saavuttaa viimeisen raidan. Kääntöpuolella käskee ripustaa koristevalot puutarhaan.
Ensimmäistä kertaa tänä syksynä en pysty mitenkään samastumaan siihen, millaista on aloittaa yliopisto-opinnot. Vaikka oma edellinen fuksisyksyni oli vuosi sitten, ajatus minkäänlaisesta uuden jutun edessä innostumisesta, isossa ryhmässä yliopistonravintolaan tai Päätalon D10:iin menemisestä tai kurssitarjonnan ihmettelystä tuntuu lähtemättömän vieraalta.
Jo viime syksynä minulla oli vaikeuksia ymmärtää muiden fuksien innostusta tai sitä, miten – kuten totta kai – uusi juttu yliopisto kaikkine käytäntöineen heille oli. Itse lähinnä halusin tietää, ettei luennoilla olisi läsnäolopakkoa ja jokainen kurssiin kuuluva ryhmätyö sai mahahaavan oireet pintaan.
Ystävä toteaa matkalla yliopistolle syömään, että ehkä se on merkki siitä, ettei kaipaa muualle ja on tyytyväinen siihen, missä on. Nyökkään ja mielessäni totean, että ensimmäistä kertaa en vimmatusti kaipaa jonnekin muualle.
Ystävän kanssa korttelikapakan pöydässä keskustellaan siitä, miten toisinaan haluaisi elää usean elämän ja tehdä kaiken sen, mihin ei yksi elämä riitä. Huomaan toistuvasti löytäväni itseni saman ajatuksen ääreltä. Ajatus on yhtä aikaa merkki palanneesta elämänilosta, innostuneisuudesta mutta myös jostain todellisuuspakoisuudesta ja uskaltamattomuudesta. Ihminen tekee päivässä kuusi tuhatta valintaa, itse teen varmaankin tuplasti. Useimmiten valinnat tehdään sen välillä, viitsiikö vai ei, uskaltaako vai ei, yrittääkö vai ei. Olen monesti valinnut jälkimmäisen, mutta enimmäkseen katunut niitä kertoja, jolloin olen valinnut toisin.
Kun osaisi löytää rauhan, kun olisi armollisempi, kun olisi vähemmän sitä mitä on. Kaksikymmentäkolmevuotiaana kyllästyin omiin ajatuksiini. Kaksikymmentäneljävuotiaana tunnustin ensimmäisen kerran epävarmuuteni ja päätin, ettei totuuksien löytämisellä tai laukomisella ole mikään kiire.