Pääsiäinen on ollut minulle aina läheisempi juhla kuin joulu. Pääsiäiskertomuksen tunneskaala on paljon joulua laajempi. Sen hahmogalleriassa on hyvin vähän oikeintekijöitä, mutta paljon sellaisia hahmoja, joihin voi samastua näiden tekemien inhimillisten väärien valintojen kautta – jotka nekin pelastushistoria nurinkurisella tavallaan osoittaa oikeiksi. Pääsiäinen muistuttaa siitä, miten huonotkin valinnat voivat koitua voitoksi. Se, miten tämä tapahtuu, pysyy inhimilliseltä järjeltä salassa. Pääsiäiskertomusta voi ihailla, vaikka ei uskoisi sen tarjoamaan pelastukseen. Toki silloin, jos siihen ei usko, tuntuu sen lohtukin kaukaisemmalta.
Tänä vuonna pääsiäiskertomus tuntuu kuitenkin entistä ajankohtaisemmalta. Kun aiemmin olen suhtautunut pääsiäiseen edellä mainitun tunteikkaalla otteella, eräänlaisena myyttisenä itseymmärryksen kehyksenä, on pääsiäisellä tänä vuonna minulle annettavanaan huomattavan yhteiskunnallinen rooli. Pyörä lähti liikkeelle tästä Ville Rannan pilapiirroksesta, jonka olin alun perin – ennen kuin analogiasta kasvoi allegoria – upottaa vain pienenä viittauksena. Rannan ajatus on kuitenkin paneutumisen arvoinen.
Kiirastorstaina Jeesus kokoaa opetuslapset viimeiselle aterialle ja puhuu siitä, mitä myöhemmin tulisi tapahtumaan. Opetuslapsilta tällainen sanoma menee tyystin ohi. Syötyään Jeesus ja opetuslapset menevät Getsemanen puutarhaan rukoilemaan, mutta opetuslapset nukahtavat valvomisen sijaan. Erehdys on inhimillinen, mutta maksaa viimeiset yhteiset hetket opettajan kanssa.
Pääsiäisen draamankaari on vasta lähtöpisteessä. Juhlan toisena päivänä muistellaan Jeesuksen kärsimystä ristillä. Leikkaus yhteysateriasta äärimmäisen nöyryyttävään ja väkivaltaiseen kuolemanrangaistukseen on raju.
Jeesuksen kuolema tapahtui täysin lainmukaisesti. Oikeastaan se oli vain ja ainoastaan kansan tahto: Jerusalemin asukkaat saivat valita vapautettavan vangin Jeesuksen ja paatuneen rikollisen väliltä. Ristille vietiin Jeesus. Pontius Pilatus teki vain työtään tuomitessaan Jeesuksen.
Kuten yön pimeyden turvin sotilaat hakivat Jeesuksen puutarhasta, muutama viikko sitten Suomessa toteutettiin ties kuinka mones pakkopalautuslento Kabuliin. Ihmiset haettiin kodeistaan ja vietiin odottamaan tuomiota. Poliisi vetosi työnkuvaan. Kanslianpäällikkö lainsäätäjään. Lainsäätäjä äänestäjien tahtoon. Kansa on puhunut. Pulinat pois. Rajat kiinni. Pakolaiset hus helvettiin. Harhaoppiset ristille. Kansa haluaa verta. Kansa saa verta. Kansa haluaa auttaa ensin omiaan. Kansa ei auta yhtään ketään.
Pitkäperjantaita seuraava päivä on raskas päivä opetuslapsille. He ovat epätietoisia, heidän maailmansa on murentunut. Ei tullut kansankunnan vapauttavaa kuningasta, tuli marttyyrikuolema. Ei ole sotilaita, itkeviä äitejä vain.
On maaliskuun loppu. Sen yhtenä tiistaina aamupäivän mielenosoituksessa saattaa kokea jotain samaa kuin opetuslapset kävivät läpi ensimmäisenä pääsiäisenä. Samaan tapaan vahinko on jo tapahtunut. Hiljainen vastarinta, mielenosoitukset Pasilassa ja lentokentällä eivät auttaneet, kun kukin viranomainen teki vain työtään, kun hallituksen julmaa pakolaispolitiikkaa toteutettiin taas yhden palautuslennon verran.
Eivät auttaneet ihmissoikeussopimukset sen paremmin kuin laillinen oikeus asiamiehen tapaamiseen. Laki on kuten se luetaan – nyt luettiin vain siihen asti, että poliisilla on velvollisuus toimittaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet lähtömaahansa.
Tiistaina torilla on koolla pettyneitä, surullisia, edellisen yön valvoneita, hämmentyneitä ihmisiä. Sydämet tyhjinä, tuskin ääntä huutoon kohottamaan pystyviä. Kuitenkin asiat ovat vähän paremmin o Helsingissä kuin Jerusalemissa kaksituhatta vuotta sitten: mielenosoittajat pystyvät marssimaan Päivi Nergin juttusille, kun taas opetuslapset joutuvat pelkäämään henkensä edestä. Kun kapinallinen Jeesus oli kukistettu, he olisivat olleet seuraavina listalla. Toisaalta tämän päivän epätoivoiset saavat vastaansa motiiviensa epäilyn ja hädänalaisille nauramisen.
Yksi erottaa kahden tuhannen vuoden takaisen ja tämänaikaisen kärsimysnäytelmän: pääsiäisen sanoma on kuitenkin ylösnoussut Kristus. Kuolema ei ollut turha, vaan voitto. Kuolemalla kuoleman voitti, kuten pääsiäisyön veisuussa se ytimekkäästi sanotaan. Suomi taas lähettää ihmisiä kuolemaan suotta. Siinä missä Kristus on sijaiskärsijä, yksi joka kantaa muiden synnit, lähetetään Kabuliin ja Irakiin pakolla monia ihmisiä, kokonaisia perheitä. Kukaan ei tiedä, miten heille siellä käy. Heidän kärsimykselleen ei ole selityksiä tai yleviä syitä. Se johtuu siitä, että Suomi on päättänyt, että meillä ei ole varaa auttaa.
Se päätös myös pitää. Kun Syyriassa käydään suurvaltojen ja kapinallisjoukkojen sotaa, kun Irakissa ISIS värvää riveihinsä väkisin ja kiduttaa niitä, jotka eivät siihen suostu ja kun Yhdysvallat ilakoi pudottaneensa suurimman pommin Afganistaniin sitten atomipommien, Suomessa edes pakolaiskiintiötä ei nosteta. Sitä ei nosteta, koska yksi hallituspuolue haluaa pitää kuihtuvasta kannatuksestaan kiinni. Sattuvasti pääsiäisen aikaan asiasta vastaava ministeri olisi jo heltynyt.
Ei-kristitylle pääsiäisen sanoma voi olla vaikeasti ymmärrettävä. Miksi Kristuksen piti kuolla niin kammottavalla tavalla, miksi muistella kärsimystä ja lohtua joka tulee yllättäen kaikille ilman kenenkään inhimillisiä ponnisteluita, taivaasta annettuna? Pääsiäisen iloonkin liittyy luopuminen. Kun Kristus on astunut kuolemaan ja ylösnoussut, on työ täällä suoritettu ja alkaa toisen tulemisen odotus. Koko kirkkovuosi rakentuu tuolle odotukselle: jo joulunodotuksessa on läsnä pääsiäisen odotus, sillä kirkkovuoteen on sisäänrakennettu varmuus ylösnousemuksen sanomasta.
Pääsiäisen vapauttavaa iloa ei oikein ilman huteria aasinsiltoja pysty tuomaan tämänpäivän kärsimykseen. Eikä edes pääsiäisen sanoma ole vapaa ärsyttävästä teodikean logiikasta. Pääsiäisen haastavuus liittyykin siihen, miten paljon se vaatii sulattamaan. Mutta osaltaan siinä on juuri pääsiäisen mystiikan kiehtovuus. Joulun pieni ja lämminhenkinen kertomus ei ole mitään verrattuna pääsiäisen tunnemyrskyyn.
Yksi mahdollinen lohdun ajatus liittyy kirkkovuoteen. Samaan tapaan kuin kirkkovuosi rakentuu odottamiselle, voi ihan maallisessakin maailmassakin ajatella aikojen vuorottelevan, vuoden kiertävän ja maailman muuttuvan. Muutos ei ole nopeaa ja odottavan aika käy usein riipivän pitkäksi. Takaiskut tietävät inhimillistä kärsimystä, jonka alle hautautuvat pitkät kehityslinjat rauhanomaisemmasta maailmasta.
Toinen lohdun ajatus on kevyt analogia Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeiseen aikaan. Vaikka vain yksi sukupolvi oli todistamassa pääsiäisen tapahtumia, jäi opetuslapsille tärkeä tehtävä kertoa näkemästään ja kuulemastaan – siis kuoleman ja kärsimyksen voittamisesta. Ennen maanpäältä poistumista Jeesus antoi käskyn viedä tätä ilosanomaa maan ääriin. Odotus ei siis ole vain passiivista odottamista, vaan aktiivista toimintaa. Aktiivinen toiminta taas ei tuo Jeesuksen lupaamaa paluuta päivääkään lähemmäs. Odottaminen on vääjäämätöntä.
Samaan tapaan mekin voimme takaiskuja ja selittämätöntä kärsimystä kohdatessa toimia. Voimme auttaa turvapaikanhakijoita Suomessa, osallistua mielenosoitukseen Rautatientorilla, kertoa tukemme, antaa aikaa ja rahaa. Voimme paikata Suomen vähäistä kehitysapua lahjoittamalla Punaiselle ristille ja eri järjestöille. Voimme levittää tietoisuutta konflikteista, torjua rasismia siihen törmätessämme, edistää sen rikoslakiin kirjaamista. Voimme viimeistään kahden vuoden päästä äänestää valtaan sellaisen hallituksen, joka ulottaa ihmisoikeudet koskemaan ihan kaikkia. Voimme vaatia jo nykyiseltä hallitukselta ja viranomaisilta inhimillisyyttä.
Analogiat ja allegoriat ovat toki vaarallisia. Haluan vähän suoraviivaisen vertailun jälkeen muistuttaa, että emme voi kovin itsevarmasti ottaa yhdenkään pääsiäiskertomuksen hahmon viittaa. Voisimme yhtä hyvin olla huutamassa Jeesusta ristille naulittavaksi tai nukkua Getsemanessa. Mutta tähän sisältyy myös yksi keskeinen opetus tähän päivään liittyen: kuka tahansa meistä voisi olla tässäkin murhenäytelmässä missä tahansa osassa. Emme ole valinneet syntyä rauhanomaiseen Suomeen tai sotaa käyvään Afganistaniin. Siksi ajatus siitä, että autamme silloin kun meillä ihan kaikilla mittareilla on siihen todella varaa, on kiinnipitämisen arvoinen.