Marian sairaalan ikkunoista näkyy Hietaniemen hautausmaalle. Illan hämärtyessä hautausmaalta paistavat vain valkoiset puiset ristit. Sairaala täällä ei ole toiminut enää kymmeneen vuoteen. Mutta millaista mahtoikaan olla noissa kerroksissa hautausmaalle ikkunoista antavissa huoneissa. Olla huonossa kunnossa ja saada ulos elämään katsoessa jatkuvia muistutuksia kuolemasta. Nähdä pimeässä hohtavat ristit, kuoleman voittamisen symbolit, jotka on omittu juurikin kuoleman lopullisiksi merkinnöiksi.
Tänään täällä ei sairasteta eikä mietitä kuolemaa, vaan vietetään eräänlaisia julkkareita. Tila täyttyy puheensorinasta. Väki vaihtuu, väki vähenee. Seisoskelevat ihmisjoukot vaihtavat paikkaa ikkunan luota lähemmäs baaritiskiä. Joku ravintolatyöntekijöistä kokoilee jo pöytiä järjestykseen ja vie tyhjiä pulloja pois. Ikkunan äärelle pysähtyy mies, miehen luokse tulee nainen, he suutelevat ja jäävät tuijottamaan ikkunasta Hietaniemen hautausmaan yllä hentona loimottavaa auringonlaskua. Soittolista on arponut hetken soundtrackiksi ”How Deep Is Your Love?”
Kun tilaisuus päättyy, on ulkona edelleen valoisaa. Viikon väsyttämä ihminen käy levolle ennen iltakymmentä vain herätäkseen kahdelta aamuyöstä ja nukahtaakseen uudelleen vain nukkuakseen pommiin. Niin vuorottelevat työ, arki, vapaa, velvollisuudet.
Kevät on tehnyt tuloaan poikkeuksellisen kauan. Edellisiltanakin kesken puheenvuorojen saattoi ikkunan takaa huomata, miten räntää sateli maahan lyhyen hetken ajan. Vitsailu vapun lumihangista on käynyt yhtä uuvuttavaksi kuin jatkuva sään taivastelu. Ja naurattanut uudelleen.
Terminen kevät ei tule, mutta siitäkin huolimatta auringon paistaessa alkuiltapäivänä, on kaduilla lämmin ja tulee bussiin kiiruhtajalle hieman hiki. Perjantain iltapäivä on saanut ihmiset täyttämään kadut. Reitti on tuttu, askel on varma ja määrätietoinen, mutta jokin on erilailla. Muutama mies on pysähtynyt kuvaamaan Rautatieaseman kivimiespatsaita. Niille on puettu mustavalkoiset maskit. Naamareiden ilmeet ovat vääntyneet, outo sekoitus iloa ja irvokkuutta. Jos ei ajankohdasta pystyisi päättelemään naamareita jonkun tahon vappujäynäksi, voisi hetken kuvitella olevansa Gotham Cityssä, jossa joku naamariolento on päättänyt ottaa kaupungin panttivangikseen. Naamarit ovat lopun alkua, melskeen merkkejä, irvokas pila, jonka pahuuden vain harvat aavistavat. Mutta emme ole Gotham Cityssä, ei ole pahaa naamariroistoa. On vain elämän mittainen karnevaali, johon temmataan mukaan kysymättä, haluaako osallistua. Kulkueeseen pilkkaamaan oikeaa kuningasta, nostamaan narri tilalle, ilo ja hekotus peittää alleen huolet, murheet ja maailmantuskan.
On ihmisten hätkähdys, kun joku nimeää sisällissodan teloitukset vaikeuksien kautta voittoon –tarinaksi. On vääntö siitä, onko opintotuen huoltajakorotus hyvästä, pahasta vai saatanasta. On tuhat kysymystä, joista jokaiseen pitäisi olla mielipide. Pitäisi tietää tarkat termit osallistuakseen keskusteluun. Pitäisi olla feministi ja tolkun ihminen. Poikien huonosta koulumenestyksestä kuuluu huolestua nyt. Metsässä kuuluu samoilla nyt. Kevään trendeihin olisi hyvä tutustua nyt. Vaatekaupan mainos kysyy: ”Jos saisit olla kuka tahansa, kuka olisit?” Kapitalismi ottaa niskalenkin avantgardesta, eksistentialismista ja työväenluokasta. Sitä sanotaan prekuperaatioksi.
Pitkään oli käynyt niin kuin niin usein oli käynyt. Olin odottanut tapahtumia, jotka olivat jossakin lähitulevaisuudessa. En tyytynyt odottamiseen, vaan aktiiviseen maalailuun, siitä millaiset tunnetilat, sääolot, mielialat kulloisenkin tapahtuman koittaessa vallitsisivat. Saatoin silmäillä kalenterin merkintöjä ja mielessäni kuvitella päivät ja hetket, jolloin ne kaikki tapahtuisivat.
Siis päätin: on kiirastorstai, menen mieli keveänä keikalle, nautin siitä, pitkänäperjantaina matkaan kotiin. Siis kävi: makasin koko päivän sotkuisessa kodissa jaksamatta siivota, pähkäillen puolillepäivin sitä josko kuitenkin lähtisin keikalle ja päättämättä kumpaankaan suuntaan vain jätin menemättä.
Tai kun innoissani helmikuussa varasin kuukauden päähän matkan Tanskaan, kun kiireet olivat pahimmillaan. Kun matkaan oli kaksi päivää, olivat vaikeudet ja vastoinkäymiset jo itsestään laantuneet. Olisin tarvinnut irtiottoni kuukautta aiemmin. Matka sujui mitä mainioimmin. Olin ensimmäisen kerran koko keväänä edes jokseenkin onnellinen. Kun palasin, velvollisuudet tuntuivat taas valtavilta kuin vuoret ja matkan rauha jäi sinne kauas.
Joka odottaa paljon, ruokkii pettymyksiä, eikä näe odotustensa häikäisemänä sitä, minkä keskellä saa elää. Haaveilen elämästä ilman odotuksia ja suunnitelmia. Siitä, että jokainen päivä olisi vain yksi päivä, ei lähtölaskentaa seuraavaan murheeseen, stressinaiheuttajaan tai deadlineen.
Oppisi olemaan odottamatta. Niin kuin tällä viikolla kävi. Pystyi näkemään ristit hautausmaalla, suojatien valkoiset viivat harmaassa asfaltilla. Uuden sillan sen saman järven toisella reunalla, jonka ohi olen kulkenut ja jota olen katsellut kohta kahden vuoden ajan viikoittain. Huhtikuun valo pysyy, vaikka sataisi räntää. On hämmentävän pitkät päivät, joiden olemassaoloon ei vielä tammikuussa uskonut. On kuitenkin varmuus, että pian kaikki vaikeudet ovat ohitse, kevät ja valo voittaa, vuorottelevat velvollisuudet, vapaus, onni ja ahdistus. Ahdistunut ihminen rakastuu liiaksi ahdistukseensa ja luulee sen ilmat pois puristavaa otetta jotenkin rakkaudelliseksi otteeksi. Ihminen kaiketi haluaa aina haukkoa hengitystään. Ilosta, kiihkosta, ahdistuksesta.
Vappua edeltävänä päivänä maan peittää lumikerros. Teiden pintaan lumi ei jää. Bussin ikkunasta katsoen näyttää kuin joet halkoisivat lumista metsää. Asvaltti vedeltä, lumi lumelta. Armo on lintu, joka tarjoaa kalalle madon. Kala vedessä, vesi tummanharmaa. Kun aamun kalpea valo lankeaa kirkon ikkunasta sisään, vesi näyttää punertavalta. Harmaa saa sävyjä. Vappupäivänä aurinko lämmittää, säätila on tehnyt täyskäännöksen, on 13 astetta lämmintä, ensimmäinen kevätpäivä. Juhla tuntuu toisten juhlalta. Koskettavaa on kuitenkin nähdä vanhat pariskunnat kulkemassa ylpeinä ylioppilaslakit päässä. Paljon ihmisiä mutta vielä enemmän valoa.
Tämä on menestyjien maailma. Tämä on maailma, jossa itsetuntemus, ihmisenä kasvaminen ja mielenrauha lopulta alistetaan menestymiselle. Kun nykyihminen haluaa tuntea itsensä, tarkoittaa se sujuvaa hissipuhetta täynnä itsekorostusta, omien puutteiden kääntämistä vahvuuksiksi, loputonta itsensä rohkaisua gnoomisilla lauseilla. Aitous on sitä, että peilin edessä toistelee omia hyviä ominaisuuksiaan niin kauan kunnes ei enää muista huonoja. Se ei ole pyrkimystä parempaan, vaan tyytymistä. Se ei ole kilvoittelua, se on kieltämistä.
Onko ahdistavampaa näkyä, kuin sata vaaleanpunaista sydämenmuotoista ilmapalloa, joista jokaisessa, siis aivan jokaisessa, lukee: ”You are awesome.” En ole. Minä olen kamala, vittumainen, ahdistunut, surullinen.
