Linkattuani jälleen yhden kommenttipuheenvuoron ystävälleni Facebookin chätissä tämä kysyi, oliko Antti Hurskaisen essee ”En vittu valehtele” (Nuori Voima Kritiikki XVI, kevät 2017) todella näin merkittävä minun some-kuplassani. Sitä se todella oli. Essee ja siihen kriittisesti suhtautuneet kommentit eivät kiertäneet vain kirjallisuusalan ihmisten jakamina, vaan myös monien feministikavereideni keskuudessa.
Myrsky nousi osin aiheesta, sillä Hurskaisen kieli on varsin terävää. Hurskaisen saamissa vastineissa oli merkillepantavia asioita, jotka liittyivät muun muassa Hubaran edustaman esseen alalajin piirteisiin. Varsinkin esseen ympärillä käytyä keskustelua seuranneen oli helppo huomata, että olennaisetkin kysymykset painuivat unohduksiin, kun provokatiivinen tyyli oli se, mihin monen oli helpoin tarttua.
Itseäni esseestä nousseessa keskustelussa eniten häiritsi se, että monet kommentaattorit eivät malttaneet käydä keskustelua tekstin kanssa, tekstiä lukien ja sitä siteeraten. Hyväntahtoisena ihmisenä haluan ajatella, että kenties Facebook alustana vain on huono teksteistä tekstien kanssa käytävään keskusteluun. Se kun pakottaa ihmisen kirjoittamaan tekstistä työmuistin varassa.
Koko Hubaran Ruskeat Tytöt on ollut omalla lukulistallanikin tovin. Koska halusin ennen keskusteluun osallistumista tietää, mistä keskustellaan ja kirjoittaa teksteistä tekstien kanssa, luin Hubaran teoksen. Siksi tämä essee jakautuu kahteen osaan: ensiksikin huomioihin Ruskeista Tytöistä, toiseksi Hurskaisen esseetä seuranneen keskustelun analyysiin.
Alkuun haluan tunnustaa muutamia asioita tai ehkä etuoikeuksia:
Olen valkoinen mies. Haluaisin tulla kutsutuksi esimerkiksi aloittelevana esseistinä. Tämä johtuu siitä, että essee on minulle ominaisin kirjoittamisen muoto, olen kirjoittanut paljon esseitä ja minulla on tavoitteita sillä saralla. Lukijana Hurskaisen edustama esseetyyppi on minulle tutumpi ja siten läheisempi ja rakkaampi kuin Hubaran edustama esseelaji. Tämän osalta aion ehdottomasti laajentaa tietämystäni.
Olen feministi, joka ei halua lisätä loppuun mutta-sanaa. Olen kuitenkin feministi, joka huomaa feminismissä joitakin ongelmia, joihin haluaisin tarjota enemmän vaihtoehtoisuutta. En tee tätä tarkoituksenani vesittää feminismiä, vaan tuoda sitä lähemmäs sellaisia ihmisiä, jotka minun tapaani näkevät ongelmia feminismissä ja ovat ”voisin olla feministi, mutta” –ihmisiä. Yksi tällainen piirre on identiteettipoliittisuus, mihin palaan myöhemmin lyhyesti.
Pelkkä etuoikeuksien listaaminen ja tunnustaminen ei riitä. Tähän olen yrittänyt vastata siten, että tuon tekstiin myös mukaan sen, että tulkintani saattavat olla vääriä yksinomaan vähäisen aiheen tuntemukseni tai etuoikeuksieni takia.
I Ruskeat Tytöt
Koko Hubaran Ruskeat Tytöt on kohdeyleisönään ruskeille tytöille ja pääosin rodullistetuille ihmisille kirjoitettu esseekokoelma, joka laittaa kirjan kansien väliin tekstejä, joiden pohjalla on Hubaran samanniminen blogi. Teos on jaettu kahteen osaan, Unelmiin ja Painajaisiin. Jako on luonteva: unelmat käsittelee konkreettisia mahdollisuuksia tai tilaisuuksia muutokseen: hiphopia ja ruskeiden tyttöjen aktiivisiksi toimijoiksi nousemista siinä, lukemisen merkitystä ja ruskeiden representaatiota kirjallisuudessa, Pariisia eräänlaisena itsevalittuna kotina, ruskeita isiä, Jemeniä ja äitiyttä.
Painajaisissa käsitellään taas niitä esteitä, joita ruskeiden tyttöjen tiellä on: näkymättömyyttä tilastoissa, seksuaalista väkivaltaa ja eksotisointia ja työntekoa mediakentällä siten, että ruskeat ovat siellä muutakin kuin vähemmistönsä edustajia. Kirja alkaa väkevästi kuvaten Olli Immosen taannoista Facebook-päivitystä, joka käsitteli ”monikulttuurisuuden painajaista”. Hubara toteaa heti alkuun, ettei hän halua olla painajainen. Toive on ymmärrettävä ja oikea. Kokoelman lopussa on essee, jossa Hubara ruotii oman vaikean suhteensa Israeliin ja sukunsa asemaan siellä kautta sitä, miksi valkoiset eivät puutu rakenteelliseen rasismiin tai ylipäätään näe ruskeita ja rodullistettuja ihmisiä.
Kokonaisuudessaan Ruskeat Tytöt ei mitenkään poikkea muistakaan esseekokoelmista, joita Suomessa vuosittain julkaistaan: se on omakohtainen, pyrkii sanomaan jotain yleisestä, esseet keskustelevat keskenään ristiin viittauksin ja ne on jaoteltu teemoittain. Vaikka etusivulla komeilee määritelmä ”tunne-esseitä” ovat ne myös esseitä kirjallisuudesta, tilastoista ja kovista faktoista.
Aluksi Hubara hyvin määrittelee ja perustelee kaksi käyttämäänsä sanaa, ”Ruskeat” ja ”Tytöt”.
Käytän sanaa Ruskeat kuvaamaan omaa identiteettiäni, mutta myös laajemmin synonyymina sanalle rodullistettu. Ruskea on vähemmän kipeää tekevä versio rodullistetusta. Se on myös lyhyempi ja nopeampi kirjoittaa, kauniimpi ja vähemmän akateeminen. – – Ennen kaikkea se on oma sanani, ei valkoisten tutkijoiden ja toimittajien sana kuvaamaan meitä. (RT, 27.)
Jälkimmäistä sanaparin osaa esitellessään Hubara kertoo, että sukupuoli on heti seuraava asia, jonka kautta hänet nähdään. Kipeä tosiseikka on kuitenkin se, että Hubaraa ei koskaan nähdä Suomessa, valkoiset eivät näe, häntä ensisijaisesti Tyttönä, vaan Ruskeana ja vasta sen jälkeen Tyttönä. Tyttö taas on valikoitunut sanaksi siksi, että hän haluaa itselleen ja muille samoista ongelmista – eksotisoinnista ja hyperseksualisoinnista – kärsiville mahdollisuuden saada olla siitä vapaita, Tyttöjä. Hubara kirjoittaa sanat kielioppisääntöjen vastaisesti isolla kirjaimella, mikä toimii samaan aikaan korostuksen keinona mutta myös poliittisena tekona: Ruskeilla Tytöillä on oikeus muuttaa suomen kieltä.
I.I Perusteettoman epäselvät uuskäsitteet
Vaikka ”Ruskeiden” ja ”Tyttöjen” käytön perustelu on sujuvaa, samaa ei voi sanoa muista Hubaran keskusteluun tuomista käsitteistä. Tämä näkyy aiemmin esitellyissä tarinan, teorian ja identiteetin käsitteissä. Niiden käytössä ilmenee ristiriita, joka syntyy siitä, miten Hubara ne esittelee ja siitä, miten hän niitä tekstissään käyttää. Esimerkiksi identiteetin määritelmä on oikeastaan vastakkainen sille, miten identiteetti yleensä määritellään: ”Identiteetillä tarkoitan tapaa, jolla katsomme itseämme, jolla ymmärrämme itsemme, rajamme ja olemassaolomme. Riippumatta mistään, riippumatta kenestäkään.” (RT, 22.) Mutta rajat näkyvät vain suhteessa toiseen, johonkin mitä minä en ole. Identiteetillä tarkoitetaan yleensä käsitystä itsestä ja se muodostuu suhteessa muuhun ja muihin: sitä rakentavat erilaiset tavat kuulua joukkoihin (ikä, sukupuoli, etnisyys) tai itselle tärkeiksi koettuihin asioihin (ammatti, sosiaaliset ryhmät). Oikeastaan Hubaran identiteetin määritelmä on se, mistä puhutaan juuri minuutena.
Kun Hubara ottaa monen tieteenalan käyttämän ja jo valmiiksi merkityksiltään moninaisen käsitteen aivan uuteen tarkoitukseen, mihin hän sillä pyrkii? Mitä lisäarvoa identiteetistä puhuminen minuudesta puhumisen sijaan tuo?
Teorian Hubara määrittelee seuraavasti:
Identiteetin lisäksi joka ikisellä meistä on sisällään teorioita, vaikka kukaan ei ikinä kysyisi meiltä niistä. Teorioita kivusta ja rakkaudesta, arjesta ja yhteiskunnasta. Älä pelästy. Teoriat eivät ole mikään elämää suurempi asia. Jos identiteetti on se, kuka puhtaimmillamme olemme, niin teoria tarkoittaa yksinkeRTaisesti yritystä selittää mitä minuutemme ympärillä ja suhteessa minuuteemme kulloisenakin hetkenä tapahtuu. Teoria tarkoittaa siis yksinkertaisesti tarinaa. (RT, 22.)
Teoriat ovat kyllä taatusti yrityksiä selittää sitä, mitä ympärillä tapahtuu. Minä käsitän teorian siten, että siinä tavoitteena on myös jonkinlaisen logiikan tai säännön muodostaminen, jotta jatkossa asiat olisivat ymmärrettävämpiä. Sen sijaan minulle ei valkene se, miksi teorian pitäisi linkittyä juuri minuun tai kokemukseen minuudestani.
Entisestään tilannetta sekoittaa se, että Hubara asettaa yhtäläisyysmerkin teorian ja tarinan välille. On oma erillinen tieteenfilosofinen keskustelunsa, missä määrin teoriat muistuttavat tarinoita, mutta selvää on, että kaikki tarinat eivät ole teorioita. Hubaran systeemirakennelmassa tämä ei pidä paikkaansa enää. Eikä epäselvyys lopu tähän, vaan jatkuu tarinan määritelmässä:
Tarina on valmiina mielessä jo ennen kuin aivot alkavat viedä sitä eteenpäin tai suu alkaa sitä kertoa. Tarina on olemassa riippumatta siitä, onko sille vielä sanoja kielessä tai onko kielessä sanaa kertojan identiteetille. Tarinat odottavat ihmisten sisällä, ihon alla, lähellä keuhkoja ja sydäntä, välillä kärsivällisemmin, välillä levottomammin. (RT, 22–23.)
Jos teoriat ovat tarinoita, siitä miten identiteetti suhtautuu ympäröivään yhteiskuntaan tai tunteisiin, miten tarinat voivat olla ihmisen sisällä? Vai ovatko teoriatkin tarinoita, mutta kaikki tarinat eivät sitten kuitenkaan ole teorioita? Joku voi sanoa tätä saivarteluksi, mutta väitän, että tämä on tärkeää: jos käsitteitä halutaan määritellä, uusien määritelmien on oltava aidosti käyttökelpoisia, eikä vain romantisointeja, joiden jälkeen käsitteet voivat tarkoittaa mitä hyvänsä. Kertomus on kyllä tutkitusti keskeinen kognitiivinen malli, jolla jäsennämme kokemuksia ja elämää, mutta siitä ei seuraa, että sisällämme olisi tarinoita odottamassa ulospääsyä. Itse myös käsitän tarinan vahvasti kieleen, edes johonkin kieleen tai merkkijärjestelmään sidotuksi. Kaikki kokemukset eivät jäsenny tarinoiksi. Minusta on enemmän kuin tarpeen tunnustaa jonkin kielellä tavoittamattoman kokemuksen olemassaolo, mutta sitä ei tarvitse väittää tarinaksi.
I.II Elämä tarinana
Hubaran tarinan määritelmä edustaa vahvan tarinapositiivista näkemystä, jossa hyvät asiat ovat tarinoita ja tarinat ovat hyviä, alkukantaisia, omavaltaisia. Tällainen tarinakäsitys on idealistinen: on olemassa ennen kieltä ja inhimillistä järkeä olevia tarinoita. Tarinapositiivisuus ja ajatus tarinoista juuri hyvinä toistuu myös siinä, miten Hubara toteaa, että rasistiset stereotypiat eivät ole tarinoita (ainakaan hänen tarinoitaan), vaan mikroaggressioita. Hubara haluaa kytkeä ”oman tarinansa” alun omaan toimijuuteensa. Tämän hän tekee selväksi kertomalla, ettei hänen tarinansa ala syntymästä – saati sitten siitä, miten hänen vanhempansa tapasivat. (Mikä on kysymys, johon valkoinen kantasuomalainen mies ei totta tosiaan koskaan joudu vastaamaan.)
On erilaisia tapoja suhtautua elämän hahmottamiseen ja sen suhteeseen kertomukseen. Puhutaan tarinallisesta ja episodisesta elämäkäsityksestä. Jos elämäkäsitys on tarinallinen, elämä itsessään on tarina ja kokeva minä on ikään kuin sen päähenkilö. Hubaran esseekokoelman kertoja lienee tarinallistava, sillä niin monesti hän tekee suorastaan anakronistisia tulkintoja, joissa tämän hetken reflektoiva minä asettelee tuntemuksia menneisyyden minän elämän osaksi. Tämän päivän muistelevan minän ja lapsuuden kokemuksen diskurssit sekoittuvat. Esimerkiksi sitä, milloin Hubara havahtui siihen, ettei ole valkoinen ihminen, hän muistelee näin:
Muistan, että kävin asiasta keskusteluja äidin ja aban kanssa samoihin aikoihin, kun opin lukemaan. Ehkä tajusin silloin etten ole valkoinen, ehkä muistini vain sattuu alkamaan siitä. Oivallus syntyi todennäköisesti valkoisen ihmisen interrogaatiosta lapsen yksityiselämää jonkinlaisen varmaan hyvää tarkoittavan kysymyksen tai huomautuksen muodossa. (RT, 81–82.)
Yksikään lapsi ei koe ”interrogaatiota”. Tämän jälkeen Hubara konkretisoi kokemusta kertomalla silmäripsistä vetämisestä, hiuksien koskettelemisesta sekä ihmisten tungettelevista kysymyksistä. Epäselvää on, miksi Hubara haluaa käyttää lapsen diskurssin ja näkökulman katkaisevaa ”interrogaation” käsitettä, eikä vain kerro todella kamalista kokemuksista, jotka puhuttelevat toisin kuin ”interrogaatio”. Lisäksi Hubara katsoo ”ehkä vain muistinsa alkavan siitä”. Kokemus ei-valkoisuudesta on siis determinoiva siinä määrin, että hänen lapsen muistinsakin alkaa siitä. Samaan tapaan determinoimisella leikitellään myöhemmin esseessä, kun hän pohtii vanhempiensa pitkää pinnaa tytön muotivillitysten seuraamisen suhteen:
Heidän [vanhempien] mielestään kaikki muotivillitykset ja ehostautuminen olivat turhaa haihatusta. Mutta ehkä he näkivät, että minussa syttyi jotakin, ehkä he näkivät epätoivoni ja vaihtoehdottomuuden. Ehkä olin vain hemmoteltu kakara, eivätkä he jaksaneet kuunnella inttämistäni. (RT, 98.)
Myöskään ”epätoivo” ja ”vaihtoehdottomuus” eivät ole lapsen maailmaan kuuluvia käsitteitä. Tämän paljastaa jo se, että Hubara käyttää niitä myöhemmin eräänlaisina puoliteoreettisina käsitteinä. Determinointi on sävyltään lievennettyä, jossittelua. Vanhempien mahdollinen ”epätoivon ja vaihtoehdottomuuden”, ”jonkin syttymisen” näkeminen on kuitenkin nähty aiheelliseksi nostaa spekulaatioksi tavanomaisimman mahdollisen selityksen rinnalle.
I.III Kulttuurituotteista ja taideteoriasta voi olla perustellusti montaa mieltä
Hubaran ajatus lukemisesta porttina eräänlaiseen rinnakkaisuniversumiin tai huomio siitä, miten aikuisena aikaa lukemiselle ei enää riitäkään, ovat molemmat varmasti samastuttavia kokemuksia monelle valkoisellekin lukijalle. Tai ainakin kirjallisuudenopiskelijana olen kuullut opiskelukavereilta runsaastu vastaavia kuvauksia. Ero minun ja Hubaran kokemuksissa on kuitenkin poikkeuksetta se, että minun kaltaisiani representoidaan kirjallisuudessa enemmän. On vaikea sanoa, enkö etsi itseni representaatioita kirjallisuudesta siitä syystä vai siitä huolimatta. En voi valita tilannetta, jossa en olisi tämän lähtökohdan vanki.
Hubara käy kyseisessä esseessä, ”Tarina Zorasta, Tonista ja pienestä jemeniläisestä kirjatoukasta”, läpi ansiokkaasti sitä salapoliisin työtä, jonka avulla hän on löytänyt kirjailijoita, jotka ovat kuvanneet ruskeita ja antaneet sanastoa niin kieliopin vastaisuudella kuin ruskean värisävyjä uusilla sanoilla kuvaten Hubaran kaltaisille. Salapoliisintyö etenee aina samaa rataa: yhden kirjan tai elokuvan myötä löytyy seuraava kirjailija, häntä seuraa sitä seuraava ja niin edelleen. Tässä poikkeuksen tekee kuitenkin toinen otsikkoon päätyneistä kirjailijoista, Zora Neale Hurston. Hurston esitellään valkoista raivoa käsittelevän alun yhteydessä, paljon aiemmin ennen kuin Hubara kuvailee salapoliisimetodiaan. Vasta lopussa Hubara paljastaa, miten löysi monen mutkan kautta juuri Hurstonin – ja yhteys alun sitaattiin paljastuu myös lukijalle. Tämä on taidokas ja kutkuttava koukku. Tällaisten oivallusten takia esseitä on mukava lukea.
Hubara kertoo haluavansa ratkaista konfliktit kirjoittamalla: ”Lähden pois vaikeasta tilanteesta ja palaan tekstin kanssa. Lue tämä, niin ymmärrät, jos et sentään jaksa minua. Kirjoittaminen ei ole terapiaa, itse asiassa se tuntuu yleensä vain pahentavan asioita.” (RT, 194.) Nuo lauseet voisivat yhtä hyvin olla minun kirjoittamiani. Minulla ja Hubaralla on kuitenkin keskeinen ero: minun näköisiäni on mediakenttä ja kirjallisuusinstituutiot täynnä. Toisin kuin Hubaralla: ”Olen aina tuntenut, että minun täytyy joko häivyttää ruskeuteni tai ylikorostaa sitä, jotta voin olla kirjoittaja tai toimittaja” (RT, 194). Hän kertoo siitä, miten tekstien editointi ammattilaisten kanssa on hänelle poikkeuksellinen hetki, jolloin hänen tekstejään syynätään tarkasti ja niiden editointiin käytetään tuntikausia – tällä kertaa kyse ei ole siitä, että joku epäilisi hänen kirjoitus- tai kielitaitoaan, vaan siitä, että niin ammattikirjoittajien teksteille tehdään. Hubaran esimerkki on rohkaissut muita ruskeita tyttöjä siihen, että he voivat tehdä toimittajan työtä niin ikään, tulla toimittajiksi. Tämä on arvokasta, eikä Hubaran ja hänen työnsä merkitystä voi väheksyä.
Kuitenkin joudun tunnustamaan, että taideteoriasta olemme vääjäämättömän eri linjoilla. Hubaran esseissä on muutamia taidetta ja kulttuurituotteita käsitteleviä, hyvin normatiivisia kohtia.
Hubara kirjoittaa: ”Fiktiivisten tarinoiden jalo idea on, että lukija voi samastua kehen tahansa, että kaikki tarinat lähtevät samalta viivalta. Valitettavasti se ei ole totta, koska samastumispintaa eivät ole määrittämässä kaikki yhdessä.” (RT, 84.) Hubara vetoaa ”fiktiivisten tarinoiden jaloon ideaan”, mutta ei määrittele, keneltä tai mistä tällainen idea on peräisin. Oikeastaan fiktiiviset tarinat eivät ole olleet koskaan kunnolla samalla viivalla, vaan suurimman osan historiasta lukutaitoisten ja vapaiden ihmisten iloa. Fiktiivisiä tekstejä on myös tavattu väittää pikemminkin tositapahtumien kuvauksiksi, koska fiktiivisiä kertomuksia on arvostettu taiteena vasta 1800-luvulta lähtien.
Vielä suorempi normatiivinen ohje annetaan hiphopia käsittelevässä esseessä, jossa Hubara kuvaa taitavasti omaa suhdettaan hänelle rakkaaseen musiikkilajiin, joka on tuonut hänelle paitsi tukea kasvamiseen myös iloa ja osan elannosta. Samaan aikaan hän tiedostaa, ettei hiphop ole täysin hänen, vaan se kumpuaa toisten, hänelle vieraiksi jäävien, mustien ihmisten hädästä ja sorrosta. Hubara nimittää omaa suhdettaan hiphopiin näin ollen appropriaatioksi, rusinoiden ottamiseksi pullasta. Varsinainen eettinen normatiivi kuuluu kuitenkin näin:
Kaikilla hiphopista elämänhalunsa ja/tai elantonsa ammentavilla ihmisillä, niin ei-mustilla rodullistetuilla kuin valkoisilla ihmisillä, on moraalinen velvollisuus opiskella tämä historia ja problematisoida omaa suhdettaan siihen. Pelkkä aukikirjoittaminen ei riitä. Hiphopista informaationsa ja itsetuntonsa ottavien ei-mustien ihmisten on osoitettava solidaarisuutta afrikkalaisamerikkalaisia ja heidän kamppailuaan kohtaan. (RT, 60.)
Saman kappaleen lopuksi Hubara toteaa, ettei musiikki tai muoti ole vain omaa ”itsetuntoprojektia varten luotuja trendejä”. Tästä on helppo olla samaa mieltä, sen sijaan itse moraalista velvoitetta en allekirjoita. Kun jokin kulttuurituote tulee ulos, se on yleisön riistaa ja yleisöllä on vapaus päättää, tulkitseeko se sitä suhteessa musiikkilajin historiaan, yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai vuosisataiseen sortoon. Toisekseen hiphop ei ole ainoa musiikkilaji, jonka juuret ovat orjuudessa ja mustien sorrossa. Samalla voi kysyä, onko vaikkapa suomalaisella taideräpillä ja mustien sorrolla kovinkaan kantavaa yhdyssiltaa. Lopuksi on sanottava, että Hubaran vaatimus on akateeminen. Miten vaatimuksen pitäisi koskettaa vaikkapa lukutaidotonta? Miten peruskoulun käynyt problematisoi ja aukikirjoittaa?
Tätä vaatimusta lukuun ottamatta myös tässä esseessä Hubara onnistuu muun muassa referoimaan Bettina L. Loven tutkimusta tyttönäkökulmasta hiphopiin. Tutkimuksen popularisointi ja nivominen omakohtaisuuteen onnistuu erinomaisesti. Sekä kirjallisuutta että hiphopia käsittelevät esseet tuovat esiin Hubaran lukeneisuuden ja tietämyksen sekä tarjoavat kokoelman lukijalle paljon polunpäitä, joiden avulla lähteä laajentamaan omaa repertuaariaan. Silti kahdesta keskeisestä kysymyksestä, mitä kulttuuritutotteisiin ja taiteeseen tulee, en voi olla samaa mieltä. En tiedä, olisivatko ne minulle tärkeitä, jos olisin toisen värinen. Minusta taiteesta on mahdollista kuitenkin tehdä hyvinkin eri lähtökohdista kumpuavia arvostuksia poetiikan ja näkökulman suhteen. Kysymys ruskeudesta, identiteeteistä ja historiasta on yksi näkökulma, mutta ei ainoa.
I.IV Sana lukijasta
Siinä missä Hubara löytää itseään vastaavia representaatioita suomalaisesta kirjallisuudesta ja mediasta vähän, on sen varjopuolena tietysti se, että kaltaiseni kantasuomalainen mieslukija taas saa representaatioita Ruskeista Tytöistä hyvin vähän. Tässä häviävät molemmat. Minulle Hubaran kirja oli paikoitellen todella opettavainen ja se kertoi asioista ja kokemuksista, joita en voi kuvitella omalle kohdalleni. Niiden hätkähdyttävyys syntyi siitä, etten osaa kuvitella sellaisten kokemusten ja ajatusten varjostavan monien ihmisten jokapäiväistä arkea ja elämää sekä unelmia. Kuvaava oli eräskin muistikirjani merkintä, jossa lukee vain sivunumero ja ”mitä tähän voisi sanoa”. Tuo kohta oli yksi niistä lukemattomista, rehellisen aidoista ja kikkailemattomista rakenteellisen rasismin kuvauksista, joita Ruskeissa Tytöissä riittää. Hubara pääsee pelkistä kuvauksista eteenpäin, viiltävän tarkkaan analyysiin, joka on tärkeää luettavaa ihan kenelle tahansa:
Maailmassa on tällä hetkellä enemmän pakolaisia kuin koskaan. Kuutisenkymmentä miljoonaa ihmistä on paennut kodeistaan siksi, että heidän kotipaikassaan on niin huonot oltavat, ettei siellä voi elää. Maailmassa on lisäksi paljon sellaista kurjuutta, joka ei välttämättä sisälly tämänhetkiseen pakolaisuuden määritelmään, mutta joka saa ihmiset liikkeelle paremman elämän toivossa. – – Tätä kaikkea kutsutaan globalisaatioksi. Minä kutsun sitä elämäksi. (RT, 122.)
Samassa esseessä, käsitellessään toivettaan pariisilaisuudesta, Hubara sanoittaa varmasti monen tunteen siitä, miten jokin paikka tuntuu kotoisammalta. Aika moni voi Hubaran tapaan todeta, että kyllä, Pariisi on eurooppalainen tavalla, jota Vantaa ei ole. Hubaralla tähän toiveeseen liittyy myös vapaus olla muutakin kuin ruskea ja poikkeava yksilö valtavirrasta: ”En muista milloin, mutta muistan miksi halusin pariisittareksi. Siksi, että siellä missä olin, sieltä missä olin, en voinut olla se kuka olin, koska olin ei-mitään jos en suostunut muiden määritelmiin siitä, kuka olen.” (RT, 123.) Kun analyyttinen puhe pakolaisuudesta ja unelmat pariisittareksi tulemisesta ovat samassa esseessä, ne yhdistävät jälleen henkilökohtaisen ja poliittisen – ja puhuttelevat ja koskettavat ketä tahansa lukijaa.
Kokoelman luettuani en ole aivan varma, kenelle Hubara kirjoittaa Ruskeita Tyttöjä. Jos Hubaraa on uskominen, vastaus on helppo: Ruskeille Tytöille. Jos taas tekstiä katsoo, kysymys on monimutkaisempi.
Hubara käyttää enempää avaamatta tai selittämättä paljon feminismin ja sosiologian käsitteistöä, jos sitä oikein tunnistan. Tämän rinnalla on jokseenkin epäjohdonmukaista, että lukijalle tarjotaan selityksiä kuitenkin paljon yksinkertaisemmille käsitteille (tarina, teoria, identiteetti). Usein tämä vain monimutkaistaa tai epäselventää ymmärrettäviä käsitteitä, kuten alussa väitin. Yksi detalji on tapa käyttää trauman käsitettä jokseenkin huolimattomasti. Traumalla tarkoitetaan yleensä mielen haavaa, kokemusta, jossa mieli ei ole pystynyt rekonstruoimaan siihen johtanutta tapahtumasarjaa kokonaan. Traumaksi Hubara nimittää useita todella ikäviä tapahtumia menneisyydessään. Kuitenkin tapahtumat asettuvat narratiivin osaksi muitta mutkitta – eli mieli on niiden syyt ja seuraukset jo rekonstruoinut.
Akateemisten käsitteiden käyttö on kuitenkin asia, joka hankaloittaa kenen tahansa ei-akateemisen tai feministisen lukijan työtä. Toisaalta taas käsitteiden uudelleenmäärittely on aikamoista pyristelyä akateemista yhteisöä vastaan, sillä siellä jonkinlaisena nyrkkisääntönä on se, että käsitteitä tulisi käyttää aiempaan teoriaan ja käyttötapaan nojautuen ja poikkeukset hyvin perustellen. Esseekokoelma ei tietenkään ole akateeminen tutkielma. Ehkä asiassa on joitakin poliittisia tarkoitusperiä, jotka eivät aukea minulle. Joka tapauksessa toivon, että niitäkin voitaisiin edistää edes käsitteiden johdonmukaisella käyttämisellä.
II. Keskustelu
Hubara kirjoittaa ensimmäisen esseen loppupuolella: ”Tämä kirja on keskustelunaloitus” ja vielä saman sivun lopussa: ”Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, mutta sen ei tarvitse olla. Ajattelen tämän kirjan teidän kaikkien kirjoittamaksi. Kirjoittaminen on vallankäyttöä, mutta vallassa piilee myös mahdollisuus kehittää ajattelua eteenpäin. Kirjoittaminen on keskustelemista ja kuuntelemista.” (RT, 41.)
Kun Hubara kirjoittaa ajattelevansa ”tämän kirjan teidän kaikkien kirjoittamaksi”, te kaikki viittaa tietysti Ruskeisiin tai rodullistettuihin Tyttöihin ja muihin. (Puhuttelu onkin yksi johdonmukaisimmin käytetyistä ja taatusti tehokas retorinen keino kirjassa.) Kokoelma on keskustelunaloitus, siispä keskustellaan. Hurskaisen esseen kohdalla moni näki kyllä vallankäyttöä, mutta myös ajattelun viemistä taaksepäin, ei eteenpäin.
II.I Saako Hännikäisestä kirjoittaa?
Syy edellä kuvattuun asennoitumiseen on selvä: esseessä tehty rinnakkainluenta Timo Hännikäisen tuotannon kanssa tarkoituksena selvittää, miten Hubara ja Hännikäinen käyttävät uhriutumista sanomisensa perille viemisessä. Hurskainen katsoo tarpeelliseksi esitellä Hännikäisen esseistiikkaa ja tuotantoa lukijalle, koska arvelee sen olevan monelle vierasta. Harva on totta tosiaan lukenut Hännikäistä, vaikka hänen törkyinen ja älytön some-persoonansa on monelle tullut tutuksi. Sitä, että Hännikäistä esitellään ja että Hurskainen nostaa esiin Hännikäisen tuotannon onnistumiset, kuten kirjallisuusesseistiikan uran alkupuolelta, on sittemmin luettu Hännikäisen symppaamisena.
Tämä luenta on pyyhkinyt työmuististaan terävän ja naljailevan kritiikin, jota Hurskainen esseessä kohdistaa Hännikäiseen:
Piikittelyn ja tylytyksen vastapainoksi Hännikäinen jakelee kehuja, joskin enimmäkseen itselleen. Hänen päätoimittamiensa Kerberos- ja Sarastus-lehtien arvo ei jää epäselväksi. Nykyisten yhteistyökumppaneiden kuten Hexen Press –kustantamon ja Suomen Sisun selkääntaputtelu on Lihamyllyssä uuvuttavinta. – – Valitettavasti hän ei kirjan mitassa kykene vastustamaan yleistämisen kiusausta. ”Punavihreä konsensus” on jopa nostettu yhden alaluvun otsikoksi. Ylätason jaarittelut suvaitsevaiston hegemoniasta saavat kielellisesti taitavan Hännikäisenkin vaikuttamaan Hommaforumin tusinakirjoittajalta. (Kritiikki, 13.)
Hännikäisen ”internet-sikailut” Hurskainen yksiselitteisesti tuomitsee sekä esittelee joukon muita julkisia tapahtumia, joissa Hännikäinen on käyttäytynyt tökerösti, muun muassa tekemällä ”harhaoppisten kirjailijoiden eristämistä” käsittelevän selvityksen.
Ei liene yllättävää, että juuri Veikka Lahtinen, pitkään pohdittuaan mitä sanoisi, otti kohuun kantaa. Hänen Facebook-päivityksensä on ehkä klassisin esimerkki siitä, mitä tarkoitan sillä, että Hännikäinen tulisi aina muistaa tuomita kokonaisvaltaisesti, kattavan ansioluettelon kera:
Kuitenkin esseessään Hurskainen erottelee Hubaran kohtaaman rakenteellisen syrjinnän ja Hännikäisen omasta toiminnasta johtuvan syrjinnän. Lahtinen edustaa varsin tiukkaa linjaa toteamalla, että kaikenlainen Hännikäisestä kirjoittaminen vain lisää kirjamyyntiä ja siten hänestä kirjoittaminen on auttamatta väärin.
Lahtinen sortuu olkiukkojen kritisointiin, vaikka itse niiden käytöstä Hurskaista moittii. Ei Hurskainen väitä, että Hännikäistä sorretaan. Sen sijaan Kordelinin säätiön tapaus on sellainen, joka ansaitsee tulla käsitellyksi. Jos yleisön reaktioiden myötä jo myönnetty apuraha olisi vedetty pois Hännikäiseltä, olisi tästä tullut kiistatta uhri. Sääntöjen pitää olla samat kaikille. Kordelinin säätiön olisi pitänyt tehdä arvionsa etukäteen. Some-kansan asia taas ei ole, kenelle yksityinen säätiö jakaa rahaa.
Lahtinen tekee retorisesti ovelia liikkeitä, jotka kyllä taitava lukija tunnistaa. Lahtinen väittää, ettei fasismin vastustuksessa ole kiihkottomampi kuin ”hampaita harjatessaan”. Siinä mielessä vertaus on onnistunut, että vaahtoa ainakin riittää ja puhdasta (tai puhdasoppista) jälkeä tulee.
II.II Aidosti ongelmallinen kanonisointikysymys
Yksi keskeisimmistä ongelmista liittyi siihen, että useat luulivat Antti Hurskaisen tekstiä nippukritiikiksi esseen sijaan. Yksi polku väärinymmärrykseen kulkee Hurskaisen tekstin kautta. Hurskainen kirjoittaa:
Kansan Uutisten Pontus Purokuru rohkenee julistaa, kuinka ”Suomi jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Koko Hubaran”.8 Tuskin sentään, ja ainakin sen voi luvata, ettei kirjallinen Suomi polvistu Hubaran edessä. Ruskeita Tyttöjä ei tutkita yliopistoissa vuonna 2070, niin pahasti esseeilmaisu tökkii.” (Kritiikki, 16.)
On selvää, että heitto vuoden 2070 kirjallisuudentutkimuksen painopisteistä on liioiteltu. Se ei kuitenkaan ole esseen pääväite, vaan sivuhuomio. Se on vastaus aivan yhtä ylisanoja vyöryttävään ja tulevaisuutta maalailevaan Purokurun väittämään koskien Hubaran teoksen merkittävyyttä. Kumpaakaan ei voida osoittaa tällä haavaa oikeaksi. Voi olla, että teosta ei tutkita vuonna 2070, voi olla, että Hubaran Ruskeat Tytöt rohkaisee vaikkapa toisia ruskeita tyttöjä kirjoittamaan niin hyvää esseistiikkaa, että kirjallinen Suomi todella muuttuu ja jakautuu.
Moni on syystä puuttunut Hurskaisen esittämään väitteeseen Hubaran etukäteiskanonisoinnista. Varsinkin, kun väitteen pohjalla on Ruskeiden Tyttöjen vertaaminen suomalaisten miesten esseistiikkaan. Ruskeat Tytöt edustaa aivan toisenlaista esseen alalajia. Esimerkiksi tässä Elina Iida Sofian Facebook-päivityksessä käydään todella ansiokkaasti läpi sitä, missä esseen alalajin yhteydessä Hubaraa tulisi arvioida sekä sitä, miten tärkeällä asialla Ruskeat Tytöt todella on. Tällainen luenta esseestä oli perusteltu. (Sama kirjoittaja on myös ottanut Nuoren Voiman julkaisemassa jatkojutussa kantaa Hurskaisen esseeseen ja siitä virinneeseen keskusteluun.)
Tässä näkyy Hurskaisen heikko tuntemus tästä esseen alalajista, eikä omani ole välttämättä sen parempi. Mutta tällä tavoin esseet toimivat: keskustelunaloituksina. Parhaimmillaan keskusteluun osallistuvista löytyy lukeneempia tai eri tavalla lukeneita.
II.III Retoriikka jakaa yleisöä ja altistaa kritiikille
Kun keskustellaan teksteistä ja kirjoittajista, on aina tärkeää muistaa kritiikin ja havaintojen koskevan implisiittistä tekijää. Kun kritisoin Hubaran retoriikkaa, en yritä kiistää Hubaran kokemuksia, mutta kritisoin tapaa, jolla hän yrittää vakuuttaa minut niistä. Tässä näyttäisi olevan tekemistä joidenkin lukijodien kohdalla. Esimerkiksi Lahtinen kirjoittaa, ettei jaksa tai halua miettiä sisäistekijää, vaan mieluummin lukee Hurskaisen esseen suoraviivaisena argumentointina. Tämä on yksinkertaisesti huono tapa lukea esseitä. Se johtaa väistämättä väärintulkintoihin. Esimerkiksi Hurskaisen heitto kaanonista on vain vastaus Purokurulle, samalla mitalla. Se on retorisesti raju, mutta se on retorinen. Sitä ei voi lukea vain suoraviivaiseksi argumentiksi.
Vaikka Hubara väittää olevansa rehellinen, eikä vittu valehtele, hän käyttää jatkuvasti liioittelua tehokeinona, retoriikkana. Osa lauseista on täysin mahdottomia uskoa kirjaimellisesti: ”En tiedä mitään, mitä en kirjoita” (RT, 193). Samoin käyttäessään ehdottomia sanoja, kuten aina ja koskaan, tyylikeinoina muun muassa toiston ja yhden sanan virkkeissä, hän tulee samalla vieneeksi niiden tehoa myös niissä lauseissa, joissa hän käyttää niitä tosissaan. Kun kertoja antaa viitepisteitä omasta epäluotettavuudestaan, alkaa lukija epäillä sellaisiakin väitteitä, joiden takana kertoja selvästi seisoo. Ja siltikin Hubara onnistuu olemaan parhaimmillaan ilahduttavan itseironinen, kaukana itsensä vakavasti ottavista esseemiehistä: ”Olenhan oman pikkuriikkisen maailmani keskipiste” (RT, 161). Tässä lauseessa yhdistyy kutkuttavasti totuus siitä, että ihan jokainen meistä ajattelee olevansa oman maailmansa keskipiste. Se on inhimillinen perspektiiviharha. Lauseesta tekee itseironisen kuitenkin se, miten Hubara tunnustaa maailmansa pikkuriikkisyyden.
Retoriikka on vaarallista, sillä toisten puolelle puhumisen seurauksena on aina osan lukijoista pois työntäminen. Esseetekstit ovat kuitenkin asiaproosana aina väistämättä retorisia, jos ne haluavat tulla luetuiksi ja olla hyviä. Hubaran retoriset valinnat luovat pohjan kuitenkin myös uhriutumisen lukemiselle. Hubara esimerkiksi kirjoittaa esseessä, jonka on suunnannut lapselleen: ”Lentokentillä ei aina uskota, että sinä olet minun lapseni, joten kannan syntymätodistustasi mukanani” (RT, 160). Tosiasiassa ihan kaikille lapsen kanssa matkustaville Ulkoministeriö suosittelee lapsen virkatodistuksen mukaan ottamista. Tämän tarkoituksena on estää mahdolliset lapsikaappaukset.
Hurskainen ei nostanut esseessä tekstin tasolla näkyvää uhriutumista riittävästi esiin. Tämä varmasti osaltaan aiheutti yleisen näkemyksen siitä, että Hurskainen olisi asettanut epäreilusti Hubaran ja Hännikäisen erilaiset uhrin asemat vastakkain. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse.
II.IV Mikä keskustelussa meni pahiten pieleen?
Moni totesi loppukaneettinaan, että ei suosittele lukemaan Hurskaisen esseetä. Itse en uskaltaisi ottaa vastaavaa esilukijan roolia ja vastuuta. Minusta olisi reilua, että kommenttipuheenvuorojen lisäksi jokainen keskusteluun osallistuja lukisi myös sen, mistä keskustellaan. Kehotukset jättää jokin lukematta implikoivat asennetta, jossa jonkin tekstin lukeminen ikään kuin voisi vahingoittaa ihmistä.
Näitä loppukaneetteja esiintyi muun muassa Julia+Ihmisen blogikirjoituksen yhteydessä. Tuossa blogissa on kuitenkin ennätysmäärä väärinymmärryksiä ja –tulkintoja Hurskaisen esseestä, alkaen ihan ensimmäisestä lauseesta, jossa kirjoittaja esittää, että Hurskainen väittäisi sekä Hubaran että Hännikäisen uhriutuvan turhaan – tosiasiassa Hurskainen väittää, että molemmat uhriutuvat myös aiheesta. Myös kirjoittajan vaihtoehtoinen ”luenta” Hurskaisen ajatuskulusta Ruskeiden Tyttöjen brändäyksen kohdalla on lähinnä olkiukko:
”Mä itse luen tämän kohdan näin:
“Nainen takaisin ruotuun, näkymättömäksi. Et sinä saa tehdä itseäsi tai omia ajatuksiasi näkyväksi esimerkiksi huppareilla, joiden kantajat kertovat ajatuksistaan.”
Vähiten ongelmallista ei ole se, että Hubara itse jakoi kyseisen blogin ja saatetekstissään vähätteli ja mollasi Nuorta Voimaa. On jokseenkin kohtuutonta, miten moni mielensä pahoittanut lukija päätteli koko lehden olevan ummehtunut vain yhden esseen takia. Oikeastaan tällainen reaktio ei yllätä. Kun nykyihminen toivoo keskustelua, hän ei toivo keskustelua monesta näkökulmasta, vaan samanmielisten hyminää, helposti jaettavia onelinereita. Kritiikille ei löydy sijaa, kun tavoite on vain etsiä uusia peilejä ja samastumisen kohteita. Vastakkaiset näkemykset uhkaavat tätä toimintaa.
Tämä on minusta pielessä siinä ilmiössä, jota voisi kutsua identiteettipolitiikaksi. Se pakottaa jatkuvasti valitsemaan puolensa, ja asettaa ehdottomia vaatimuksia, joita ei sovi kyseenalaistaa. Identiteettijengeissä liike kulkee jatkuvasti tiukempaan suuntaan: ensin ollaan lukematta Hännikäistä, sen jälkeen boikotoidaan niitä, jotka kutsuvat häntä keskusteluihin, seuraavaksi julistetaan vääräksi jo Hännikäisestä kirjoittaminen ja lopulta luetaan väärämielisten joukkoon jopa kokonainen lehti, joka suostuu julkaisemaan mitään Hännikäiseen liittyvää.
Identiteettijengin pahin vihollinen ei koskaan ole vastapuoli, vaan se, joka potentiaalisesti saattaa houkutella ihmisiä pois identiteettijengistä. Se on tolkun ihminen tai kriitikko, joka arvostaa Hännikäisen kirjallisuusesseistiikkaa. Identiteettijengien ongelma on kuitenkin siinä, että jossain kohtaa puhdasoppisuus käy liian raskaaksi noudattaa. Alkuperäinen yhteenkuuluvuuden tunne korvautuu sillä, että ihminen tunteekin jälleen jääneensä yksin omien epävarmuuksiensa kanssa. Kokee, että tässä identiteettijengissä pitäisi tuntea tai ajatella jotain, mikä ei ole omaa. Identiteettijengien ulkopuoliset voi nähdä ylenkatseisina tolkun ihmisinä, mutta toinen vaihtoehto olisi ajatella, että kyse on enemmänkin epävarmuuden tunnustamisesta.
Myönnän, että identiteettipolitiikka on pikemminkin uuden keskustelun alku ja siksi se toimii huonosti tämän puheenvuoron päätöksenä. Identiteettijengien halulla vaimentaa kriittiset äänenpainot (millaisena yrityksiä vedota Nuoreen Voimaan voi minusta pitää) on kuitenkin karu varjopuoli. Ne eivät tosiasiassa vaimenna hännikäisten huuteluita, vaan poistavat keskustelun piiristä sellaiset äänenpainot, joihin moni maltillinen ihminen voisi samastua. Heille identiteettipolitiikan vaihtoehdottomuus tai vaikkapa akateemisten käsitteiden käyttö voivat olla poistyöntäviä. Tätä tuskin helpottaa se, millä voimalla ja tunteella kriittisiä puheenvuoroja esittäviin suhtaudutaan. Valitse puolesi.
Minä en suostu valitsemaan. Minulle maailma on monimutkainen. Sinne mahtuu hyvää esseistiikkaa kirjoittajasta riippumatta, tilaa kritiikille, tilaa jopa epäonnistumisille. Minun maailmassani hiphopia voi lähestyä historiaa problematisoiden tai vain musiikkina. Siinä retoriikasta voi nauttia tai pahastua. Enkä minä tiedä, kun sen mihin uskon.
Lähteet
- Hubara, Koko. Ruskeat Tytöt. Like Kustannus Oy, Helsinki. 2017.
- Hurskainen, Antti. ”En vittu valehtele.” Nuori Voima Kritiikki XVI, kevät 2017. http://nuorivoima.fi/lue/essee/en-vittu-valehtele
- Keskustelun ja esseen tiiviimmistä analyyseista kiinnostuneelle suositeltava, neljän kirjoittajan koontijuttu: ”Neljä näkökulmaa Antti Hurskaisen esseeseen ”En vittu valehtele” http://nuorivoima.fi/lue/juttu/nelja-nakokulmaa-antti-hurskaisen-esseeseen-en-vittu-valehtele
- Julia+Ihminen. ”Tunnista etuoikeutesi. Käyttäydy sen mukaan. (Vastine Hurskaiselle.) http://www.lily.fi/blogit/juliaihminen/tunnista-etuoikeutesi-kayttaydy-sen-mukaan-vastine-hurskaiselle
Esseessä viitatut Facebook-päivitykset (kaikki julkisia)
- Elina Iida Sofia
- Veikka Lahtinen
- Veikko Eranti (jonka lukupäiväkirja sitoi hyvin Ruskeita Tyttöjä esseetraditioon, mutta jonka loppukaneeteissa toistui harmilisen virheellisiä käsityksiä Hurskaisen esseestä)
- Koko Hubara