Ilta oli venynyt pitkälle. Takana oli kevyttä keskustelua kirjallisuudesta ja eläväistä elektropoppia. Mikko Joensuu oli viimeisenä. Yleisöllä oli takanaan jo yli kahden tunnin istuminen lattialla tai seisominen parvella. Sellainen on aina ponnistus, mutta ponnistuksen jaksaa, kun sen päässä odottaa jotakin sellaista, josta tietää, ettei sitä voi kokea muulloin, muutoin tai muualla. Ja jos jonkin, Mikko Joensuu on ainutkertaisuuden mestari. Kaikki näkemäni keikat ovat puhutelleet eri tavalla. Vaikka kappaleet ovat samoja, loihtii Joensuu jokaiselle keikalle hetken tai tapahtuman luonteen. Tämä on ainutkertaista, tämä on nyt, tämä ei toistu eikä sen tarvitse toistua.
Siksi minun mielessäni Rikhardinkadun kirjaston keikka tiistai-iltana muuttui ehtoolliseksi. Sen tekivät tummanpuiset kaiteet parvella, jossa itsekin seisoin. Me seisoimme kaaren muodossa, nojasimme käsiämme kaiteeseen, kädet kirjojen päällä, ristissä tai päällekkäin, aivan kuten ehtoollisella ollaan. Minun käteni olivat Magritte-kirjan päällä.
Tai sitten vaikutelman teki Joensuun valkoisella kankaalla verhottu kosketinsoitin – siis alttari. Soitettuaan kolme kappaletta trilogian ensimmäiseltä levyltä Joensuu ”unohti kitaran”. Omien sanojensa mukaan. Kosketinsoitin on riittävä, se sopii tilanteeseen ja tunnelmaan.
Tämä ehtoollinen poikkesi tavanomaisesta luterilaisesta, sillä tällä ehtoollisella vain ”pappi” joi viiniä, sekin valkoviiniä. Puuttui myös odottelu, pitkät minuutit kirkonpenkissä ehtoolliselta palattua, kun musiikki on laadultaan vaihtelevaa eikä jaksa kiinnostaa. Tässä messussa musiikki oli hyvää ja se kiinnosti koko pitkän toimituksen ajan.
Joensuu puhui vain vähän laulujen välillä. Yhdessä välispiikissään hän mainitsi sen, miten on varmasti jokaiselle meistä ollut rauhoittava kokemus tulla sateisena tiistai-iltana kokemaan jotakin erityistä. Noin sanoessaan Joensuu lainasi samanlaisia sanoja, joilla jokainen pappi tervehtii kirkkoon tulleita – tekee oletuksen siitä, miten tämä tilaisuus tai tapahtuma, messu, katkaisee tavanomaisen kiireisen arkemme. Olemme tulleet paikalle, kokoontuneet yhteen, pyhän äärelle.
Tunnetasolla ehtoollinen jättää kylmäksi. Ehtoollinen on niin symbolinen, että se puhuttelee järkeä ja oppia, ei tunnetta. Joka muuta väittää, valehtelee. Ehtoollisopetukseen kuuluu se, että olemme koolla, koko seurakunta, menneet sukupolvet kaaren täydentäen. Mutta ei se siltä tunnu. Ehtoollinen on yksinäinen hetki. Yhteyttä vieressä istuvaan tai muuhun seurakuntaan ei synny. Jos kirkossa ei käy viikoittain, tuntee ehtoollisella myös yleensä olevansa väärässä paikassa: penkissä istuessa saa olla pääosin katseilta suojassa, omassa rauhassa, mutta ehtoollisella astutaan esiin, tullaan framille ja huomataan, että muilla jokin yhteys ehkä onkin, mutta itse on siitä hyvin ulkopuolinen.
Ehtoollisella huomio kiinnittyy koko ajan johonkin muuhun kuin itse toimitukseen tai sen ajattelemiseen, että tässä sitä nyt ollaan koolla: miksi tuo ihminen on liian lähellä, ai tuolla tavalla viinipikarit täällä kerätään pois, pääseekö tuo vanhus ylös penkistä, kohta kolisee keppi lattialle, pitikö tästä poistuessa tehdä risti, piti, pitikö se tehdä ennen vai jälkeen sen, kun on kumartanut ja jos piti kumartaa, pitikö kumartaa alttarille vai seurakuntaan päin, miten kaino nyökkäys riittää.
Intiimiys syntyi Joensuun epävarmuudesta: pitkistä tauoista sanojen välissä, hapuilusta, muutamasta inhimillisestä virheestä, hiusten haromisesta. Pappi ei messussa ole koskaan epävarma: ei ehtoollisen yhteensitovuudesta, ei pelastuksen sanomasta, ei uskosta. Liturgia on kaava johon voi luottaa, mutta kaavat etäännyttävät ja luovat rajan uskostaan varmojen ja epävarmojen välille. Niiden vakuuttavuus on varmuudessa, mutta niistä puuttuu myötätunto. Joensuu istui koko illan pianonsa takana ja soitti. Yleisö kuunteli. Yhteys oli aito ja sellainen syntyi.
Olin etsinyt yhteyttä aiemminkin. Joensuu oli keikalla Bar Loosessa helmikuun lopussa. Talvella ei ole kamalan kiva poistua kotoa, eikä varsinkaan mennä keikoille väenpaljouteen hikoilemaan vain poistuakseen keikan jälkeen kylmään yöhön, meluisten ihmisten sekaan, grillikioskien pistävään hajuun ja pitkään lähijunan odotukseen. Olin kuitenkin kokenut keikalle tulemisen välttämättömänä – Tampereella, Olympiassa näkemästäni Amen 2 –keikasta oli aikaa ja halusin tietää, miltä Joensuun keikka intiimissä baarin alakerrassa tuntuu. Kun keikka viimein alkoi, se oli kaikkea sitä, mitä olin kaivannutkin. Joensuun laulut soivat pitkään, jopa pitemmässä mitassa kuin levyillä – ne soivat yli 20-minuuttisina, miten upeaa. Joensuu yhtyeineen antoi aivan kaikkensa. Basso jytisi, musiikki virtasi kehon läpi. Äänimaisema vaihtui sirkkelin raastavuudesta kepeyteen, mutta lopussa palattiin silloinkin samaan melankolisuuteen, epävarmuuteen ja uhkaan.
Ainoa ongelma oli se, että suinkaan suurin osa yleisöstä ei ollut tullut kuuntelemaan 22-minuuttisia kappaleita ja antautumaan tunnelmalle. En tiedä, mitä kirottuja myöhäisiä pikkujouluporukoita paikalla oli. Bar Loose ei sinä iltana ollut mikään näpsäkkä illan aloittelupaikka, ei, vaikka Joensuu aluksi toivottikin hyvää perjantaita. Keikalla katsottiin, kuka jaksaa loppuun asti, kuka on tullut tänne kuuntelemaan ja kokemaan. Keikan loppuvaiheessa meitä oli lavan edustalla kourallinen. Loput ihmisistä olivat pakkautuneet alakerran takaosaan, baaritiskin luo. Iloinen puheensorina täytti takaosan ja loi oudon kontrastin. Minä tiesin olevani oikeassa paikassa.
Kirkoissa ja kirjastoissa on sekin hienous, että ne ovat paikkoja, joissa aidosti vielä edellytetään hiljaisuutta. Bar Loosessa minun messuni oli pilalla, sinne olivat tulleet ihmiset aivan eri tarkoitusperin kuin missä minä olin tullut. En kokenut yhteyttä enkä yhteenkuuluvuutta. Rikun kirjastossa minä ja muut olimme samalla asialla. Vaikka osa lähti kesken pois, he olivat kuitenkin tulleet paikalle kuuntelemaan ja kokemaan. Myös Joensuun lauluissa hiljaisuudella on aikansa ja tilansa. Vahviten tämä on läsnä Amen 2:n päättävässä ”I Gave You All” –kappaleessa, jonka hiljaisuus suorastaan keskeyttää, mutta joka silti päättyy vielä nousevaan soittoon, joskaan soitto ei ole nostattavaa, vaan enemmän epävarmuutta ja jopa uhkaa korostavaa. Rikun keikalla Joensuu soitti varsin konstailemattomasti, puuttui aiempien keikkojen kappaleiden tuplamittaan venyttäminen. Silti tila omille ajatuksille on niissä elementaarisesti läsnä: se syntyy siitä, miten laulujen tekstit ovat vahvat mutta eivät vie tilaa musiikilta. Musiikin ja toistuvuuden ansiosta lauluissa on aina tilaa kuulijan omille ajatuksille, joista takaisin havahduttuaan saa onnekseen huomata, että kappale jatkuu vielä, yhä edelleen.
Bar Loosen kaltaiset kokemukset tekevät itselleni keikoilla käymisestä välillä vaikeaa. Tunnen olevani hyvin yksin väkijoukossa ja tunnen, miten muut ihmiset ovat tulleet viihtymään, eivätkä hakemaan jotakin siihen hetkeen tarpeellista tunnetta tai jopa lohtua. Kun Joensuu paineli koskettimia Rikun kirjatornin alakerrassa, tavoitin jälleen jotain siitä, mitä haluan kutsua soittamisen ihmeeksi. Sillä onhan se ihme, että jollekulle ihmiselle on kertynyt taitoa tuottaa maailmaan musiikkia tyhjästä ja että samalla ihmisellä on kyky muistaa tuo taitonsa. Ihmeteoksi se kyky kehittyy silloin, kun tuo samainen ihminen ei tyydy vain muistin varassa toistamaan osaamistaan, vaan pystyy vaihtelemaan soittimia, tulkitsemaan uudelleen ja herättämään tallenteilta tutut kappaleet uudenkuuloisina eloon. Siksi itselleni oli ilahduttavinta ja ihmeellisintä kuulla juuri esimerkiksi ”There Used to Be A Darkness” koskettimilla soitettuna, menevyydestä riisuttuna mutta silti iloisena ja nostattavana.
”Seurakunta” istui Joensuun jalkojen juuressa. Tavallaan kadehdin heitä, mutta tuntien itseni, vieraiden ihmisten seurassa istuminen olisi tuntunut kiusaannuttavalta. Olisin kokenut tarvetta jatkuvasti kääntyillä ympärilleni, katsella taakseni, hymyillä hymyilemättä kenellekään, jalat olisivat puutuneet ja olisin hävennyt reppuani, takkiani ja kangaskassiani, jotka olisivat vieneet tilaa joltakulta muulta Joensuun jalkojen juureen haluavalta. Mutta toisen kerroksen parvelle asti tilanne oli intiimi: Joensuu jakoi laulunsa ja lopussa, pisimmässä välispiikissään kertoi, miten juuri tämä laulu oli tuntunut kiireisen vuoden aikana rakkaimmalta, kuvannut parhaiten tätä vuotta. Joensuu jätti sen viimeiseksi lauluksi, antoi siihen kaikkensa ja se riitti yleisölle.
Encoret ovat ahneiden vaatimus, itsekkään yleisön yritys saada rahoilleen minuuteissa eniten vastinetta, koetus artistille, vieläkö yksi irtoaa!
Sitä paitsi parvelta olin aitiopaikalla tarkkailemassa sitä, mikä Rikun keikasta teki niin erityisen. Se oli kokemus kirkosta, ei kirjastosta, ehtoollisesta, ei keikasta. Parvelta saattoi nähdä verhotut urut, Joensuun pianoa soittaessa levottomasti tärisevän jalan, hiusten haromisen, kuulla kaiun ja nähdä ihmisten hienon, kuin tarkoituksenmukaisen kerääntymisen puolikaareen. Puolikaari toistui tietenkin Rikun kirjaston rakenteissa. Taustalla nousivat portaat. Ne toivat erehdyttävästi mieleen saarnastuolien kierreportaat.
Kirkot ja kirjastot ovat kaikkinensa samanlaisia. Ainakin parhaimmat niistä. Kirkko ja kirjasto ovat molemmat näennäisen valoisia paikkoja, mutta pitempään niissä viihtyvä tajuaa aina niiden hämäryyden vasta lähdettyään. Tai kun katse juuttuu johonkin poikkeuksellisen valoisaan yksityiskohtaan, kuten valkeaksi verhottuun alttariin tai sitten Joensuun kosketinsoittimeen. Kun hetken katseella vertailee kirkon tai kirjaston valaistuja ja valaisemattomia kohtia, hämäryyden huomaa.
Parvi oli parvi, vaikka urkuri oli alhaalla. Tässä ei oltukaan kokoonnuttu Sanan, vaan musiikin äärelle. Joensuun kolme upeaa albumia eivät ole ylistystä Jumalalle, vaan luopumiselle. Siitäkin huolimatta ne ikään kuin muistuttavat messun etenemistä: alussa on synnin tunnustus – epäuskon tai uskomisen vaikeuden myöntäminen, Amen 1, sitä seuraa ylistys – kepeys, luopumisen ilo, Amen 2, ja kaiken päättää ehtoollinen ja siunauksellinen toivotus jatkaa eteenpäin – uudelleen kirkastunut luomisen vimma, kiireetön ilottelu, kokeellinen epävarmuus, hiljaisuudelle altistuminen, Amen 3.
Paluumatkalla junan ikkunasta avautuva maisema oli kuin Amen 2:n kannessa. Ehtoollisen vaikutus jatkui aina rautatieasemalle asti. Junassa päälle vyöryivät maalliset murheet. Ilta Tampereella oli jo junamatkan ohilipuvaa maisemaa synkempi. Viimeistään Tampereella jouduin kohtaamaan kylmän ja meluisan maailman. Ehtoollinen nautitaan kutakuinkin säännöllisesti. Vaikutuksen toivotaan kestävän. Joensuun seurassa vaikutus on vähän tavanomaista yhteysateriaa pitempi. Kirjoittamalla kaiken ylös voin huijata, että muistaisin. Siispä sanon vain: seuraavaan kertaan.
