Suomi
Juuri niinä viikkoina kun Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlinta alkoi käydä lian läpitunkevaksi ja kokoaikaiseksi, satuin lukemaan Antti Nylénin Tunnustuskirjaa ja kohtaa, jossa hän kertoo, miten vähän tuntee minkäänlaista yhteenkuuluvuutta suomalaisuuden tai suomalaisen kristillisyyden kanssa: ”Suomi saunoineen, makkaroineen, talvisotineen ja luterilaisuuksineen on jäänyt etäiseksi.”
Vuotuinen kansallisvelvollisuus Suomessa on osata aina joulukuun kuudennen lähestyessä vastata kysymykseen, ”mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?” Siinä kuuluu kiitellä veteraaneja, pohtia sitä miten kamalaa olisi jos täälläkin puhuttaisiin venäjää tai sitten olla kekseliään edistyksellinen ja puhua tasa-arvosta (#metoo), peruskoulsuta (lukutaidon laskeminen) tai laadukkaasta terveydenhuollosta (veroparatiisien ostamat kunnalliset palvelut).
Itsenäisyyspäivänä kuuluu olla kiitollinen – heille, jotka tämän meille ovat taanneet: veteraaneille, suursuomalaisille, Mannerheimille, Kekkoselle tai vaikka Jumalalle.
Joka kehtaa vastata kysymykseen väärin, saa osakseen pilkan, haukun ja menettää kansalaisvelvollisuudet. Väärä vastaus on en tiedä tai ei mitään. Varmaan myös samaa kuin edelliselle. Siinä sivussa hyväksytään yhteishengen nimissä sellaisiakin tolkuttomuuksia kuin ”itsenäisyys merkitsee minulle sitä, että veteraanit uhrasivat henkensä itsenäisyyden puolesta” tai ”haudalla seisoo saman ikäinen vapaaehtoinen kuin mitä vainaja oli kuollessaan”.
Minä en tiedä, mitä merkitsee itsenäisyys kun en tiedä, mitä merkitsee sotakaan. Sota merkitsee kaiketi tarpeetonta kuolemaa ja lepsusti hyväksyttyä väkivaltaa. Sotia on käynnissä monissa maissa ja ne tappavat monia ihmisiä, vaikka Suomessa sota on historiaa. Se on identiteettikysymys, ylpeydenaihe, suomalainen sotilas oli kunniakas.
Vaikka Suomessa on juhlittu nimenomaan itsenäiseksi julistautumisen sadan vuoden virstanpylvästä, mistään muusta kuin sodasta ei ole puhuttu. Selitys on suomalaisten perverssi suhde omiin sotiinsa: niitä pidetään hengissä ja toistetaan joka vuosi. Olemme turhamaisia sotafanaatikkoja kuin naapurimaan Voitonpäivän paraatit.
Toinen selitys on tämän päivän maailmanpoliittinen tilanne. Venäjä on vallannut Krimin niemimaan, vaikka meitä huolettaa enemmän se, saammeko vietyä pakotteiden vuoksi Venäjälle ylijäämärahkat, maidot, turkkilaiset jogurtit ja muut uudet keinot tehdä kiusaa eläimille. Ne on tuotettu maataloustuilla samaan aikaan, kun kaikkein köyhimmiltä leikataan. Mutta suomalainen ruoka on maailman puhtainta, vesi maailman kirkkainta ja homekoulut maailman homeisimpia.
Mutta samaan aikaan me pelkäämme Venäjää ja sen sotilaallista uhkaa. Me pelkäämme, että jännitteet maailman hullujen johtajien kesken kasvavat. Me haluamme liittyä Natoon tai vähintäänkin liittoutua johonkin sitten kun jo rytisee. Meillä on ehdokkaina presidentiksi joukko Tolkun kandidaatteja, yksi uuskekkonen ja yksi liikaa rahaa käyttävä sekopää. Yksi natsi, yksi liturgilaulaja.
***
Saunomisesta pidän, vaikka en jaksaisi omaa saunaa, jota pitäisi lämmittää ja siivota. Makkarasta en välitä. Talvisotaan minulla ei ole suhdetta (tai niin haluaisin kuvitella). Luterilaisuudesta välitän mutta en siinä mielessä kuin suurin osa suomalaisista näkee sen saati sitten siinä mielessä, jossa sen omineet uskovaiset ovat sen omineet.
Mutta sisua minulla ei ole. Linnan juhlien haastattelussa Alma sanoi, että hän on menestynyt kansainvälisesti sisun avulla. Minä en siis voi menestyä kansainvälisesti.
Saatan joinain päivinä ottaa ensimmäiset päiväunet aamupalan jälkeen. Saatan velloa tekemättömien töiden keskellä päiväkausia. Saatan valehdella, kun myöhästyn deadlineista ja ylipäätään kaunistella kunkin työn alla olevan asian tilaa.
En mene läpi harmaasta kivestä. Hyvin harvoin menen läpi yhden päivän to-do-listan. En kerta kaikkiaan viitsi. Kaikki on niin vaivalloista. Usein hyvätkin ideat jäävät vain hyviksi ideoiksi, kun laiskuus iskee. Jos minulla onkin unelmia, en viitsi jahdata niitä. Olkoot.
Mitä enemmän tapaan suomalaisia, sitä vähemmän huomaan meillä olevan mitään yhteistä. Mielenmaisemaltani olen synkkä, ahdistunut ja huolestun helposti. Jos joku tällainen toinen onkin, hän ei sitä ainakaan julkisesti sano. Inhoan positiivisuutta milloin mitäkin asiaa kohtaan. Jos pilaan omalla pikkuilkeydelläni, ironialla, vittumaisuudella, neurooseillani, suorasanaisuudella, innostumattomuudellani tai glitterittömyydelläni jonkun muun ilon, mitä se minua liikuttaa.
Minä pidän tästä maasta, koska selviän täällä arjesta helpoiten, olenhan kasvanut täällä. Jos olisin viettänyt elämästäni suurimman osan ajasta jossain muualla ja sen johdosta en tietäisi, miten mikäkin asia toimii täällä, pitäisin jostain muusta maasta enemmän.
Kun käyn muissa maissa, vertailen niiden tapoja toteuttaa asiat suomalaisiin tapoihin. Usein erot eivät kuitenkaan ole maa- vaan kaupunkikohtaisia. Miten toimii joukkoliikenne, sulkevatko kaupat ovensa arkisin viideltä vai onko paikassa suurkaupungin tuntua, saako kaljaa illalla kaupasta ja mitä se maksaa.
Vakaa uskoni on, että suurin osa ihmisistä on pikemminkin erilaisia kuin minä, eikä samanlaisia. Tällä en tarkoita sanoa, että olisin ainutlaatuinen. Ei kukaan ole. Olemme samasta muotista mutta suhtaudumme muottiimme, paikkaan maailmassa, tarkoitukseen, tehtävään tai sellaisten asioiden hahmottamiseen loputtoman erilaisin tavoin, asennoin, toivein, lähtökohdin, elämänkuluin, korostuksin, temperamentein.
Joitain ihmisiä en voi sietää. Osan ihmisistä kohdalla edes pitkä siedätys ei ole tuottanut tulosta. Joistain ihmisistä välitän todella paljon ja sellaiselle pitkäaikaiselle kiintymykselle on vakiintunut rakastamisen eri muodot. Joistain ihmisistä pidän ajoittain, jotkut unohdan, jotkut unohtavat minut. Suurinta osaa ihmisistä en koskaan tapaa.
Kansalaisuus on vähäisimpiä ja ulkokultaisimpia yhdistäviä tai erottavia tekijöitä. Siksi suhtaudun kaikkeen nationalistisuuteen penseästi. Se, että olisin syntynyt Tanskassa, Yhdysvalloissa tai Japanissa ei toivottavasti saisi minua ajattelemaan toisin tästä asiasta. Jos jossain muussa maassa asuisin, en haluaisi olla nationalisti tai vaihtoehtoisesti joutua erilaisen sattumanvaraisen piirteeni, eri kansalaisuuteni, vuoksi halveksunnan tai erottelun kohteeksi.
Kun en jaa suurimman osan suomalaisista kanssa mitään, en haluaisi tulla kohdelluksi suomalaisena. En Finne igen.
En ymmärrä sotaa. En ymmärrä, mitä on sodassa voittaminen, kun siinä on vain ihmishenkiä hävittävänä. Siksi mieluummin häpeän Suomen sotamenneisyyttä kuin olen siitä ylpeä. Tappaminen on synti. Ainoa välttämätön synti on perisynti, sitä ei voi kukaan välttää. Siksi kai on sotia.
***
Sota
Isänpuoleinen sukuni on Ilomantsin Möhköstä, joka on aivan itärajan vieressä. Kun vietimme lapsuudessani kesäisin aikaa siellä, kävimme vaikka kuinka monessa sotamuseossa, taistelutantereella, näimme muistomerkkejä ja kuljimme kunnostetuissa juoksuhaudoissa. Olemme siskoni kanssa kysyneet, missäpäin se Venäjä on. Sotamuseossa olen katsellut konekiväärin mittaisena seinustojen aseita ja sitten todennut: ”Tuohon aikaan väkivalta oli ainoa ratkaisu.”
Isäni on loppumattoman kiinnostunut sodasta ja etenkin siitä, millaisena talvi- ja jatkosota näyttäytyivät kotiseudulla, keitä tuttuja, sukulaisia, kylänmiehiä oli missäkin taistelussa. Kun eno oli meillä kylässä, hän saattoi kertoa mitä mielenkiintoisimpia tarinoita sodasta. Istuimme kolme tuntia ruokapöydässä.
Ukin (äidin puolelta) isä kaatui kolme päivää ennen jatkosodan päättymistä. Siinäpä tuntuva, läheinen ja Ukkiin jäljet jättänyt tapaus, miten julmaa, raakaa ja tarpeetonta sota on.
Siltikään en tiedä, vaikuttavatko talvi- ja jatkosota minuun mitenkään. Ajattelen, että ei. Ne eivät ole minun historiaani saati sitten identiteettiäni. Eikä sodan mielettömyys ole siinä, että minun sukulaisiani kuoli, vaan siinä, että samanlaisia ihmisiä, sukulaisia, suruja on vastapuolellakin.
Minun perimääni ovat tanskalainen kirkollinen keskustelu 1800-luvun lopulla, Chaplinin kädet Kaupungin valojen loppukohtauksessa, Saarnaajan kirja, Risto Ahdin tapaaminen lukioikäisenä, kaikki joskus vaikutuksen tehneet kirjat, elokuvat ja nekin, jotka ovat jo unohtuneet.
Minun perimääni ovat tavat, joissa huomaan toistavani äitiäni, isääni, Ukkia, Mummua, Liisiä – nekin paradoksaalisesti: huomaan sellaiset tavat, jotka ärsyttävät itseäni ne huomatessani, mutta en huomaa niitä, joissa niin ikään toistan opittua ja ärsytän sillä muita. Tai ilahdutan: mistäpä sen tietää, jokainen noista mainitusta – lukuisia muita rakkaita perheenjäseniä unohtamatta – on kuitenkin tuottanut huomattavasti enemmän iloa, onnea, rakkautta elämääni kuin rasittavia piirteitä.
***
Kuten todettua, en aina hallitse kieltäni. En ole vakavissani, enkä aina ymmärrä, milloin lopettaa lekkeriksi lyöminen. Ehkä tasaannun vanhemmiten, ehkä meno vain pahenee ja huomaan jossain kohtaa jääneeni yksin.
Koska sota on julmaa, raakaa ja tarpeetonta, en osaa olla suhtautumatta siihen ironisesti. Kun katsoin Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan, en tuntenut mitään. Kun tuntemuksia ei tullut, luovutin niiden etsimisen sijaan ja otin kriittisen mutta ilkikurisen asennon.
Kun sotaa kokemattomat sukupolvet puhuvat sodasta, oletan heidän suhtautuvan siihen heti ironisesti. Ironia tulkitaan yleensä väärin pelkäksi arvottomaksi leikinlaskuksi tai halveeraamiseksi: etkö sinä kunnioita veteraaneja, etkö ymmärrä miten vakavasta asiasta puhutaan, etkö häpeä?
En, sillä hävetä pitäisi sen, joka puhuu sodasta varovaisen ympäripyöreään ja mitäänsanomattomaan sävyyn. Ironikko näkee vaivaa ja paneutuu aiheeseen, jota ironisoi. Mukavien puhuja ei näe vaivaa, ei todella ajattele, eikä missään määrin laita itseään likoon.
Jos sanoo muualta kopioidun, varmuudella ketään loukkaamattoman lauseen, ”Arvostan Suomen veteraaneja, koska he ovat sen meille suoneet, taistelleet maamme puolesta.”, ei näe vaivaa kuin sanojensa asettelun suhteen. Mitään ei tarvitse ymmärtää. (Toisaalta mitään ei tarvitse ymmärtää myöskään, jos sanoo: ”Arvostan veteraaneja, koska he ovat saaneet Suomen itsenäiseksi, tehneet kovan työn, uhrasivat oman henkensä Suomen vuoksi.” Silloin voisi yhtä hyvin sanoa, että itsenäisyys on epämääräistä hössötystä, koska sama kokemus on varmasti tuollaisenkin vastauksen antajalla.) Jos taas haluaa vitsailla upseerista haaveilemassa sepalus auki Suur-Suomineidosta, on jo täytynyt käydä läpi sekin, mille voi nauraa, mihin nauru ja pilkka kohdistuu, mitä uutta voi sanoa siitä, että ei ole fiksua eikä kivaa tapattaa omia kansalaisia vain Natsi-Saksan mieliksi?
Eri asia on sellainen, tolkuttoman vaikea työ, jossa yrittää ymmärtää, miltä sota tuntuu tai saada käsityksen sen kamaluudesta. (Oma kysymyksensä on se, miksi sellaiseen kysymykseen vastaus pitää hakea seitsemänkymmenen vuoden takaa, kun nykyajan sota on vielä käsittämättömämpää, julmempaa, tuhoisampaa ja väkivaltaisempaa.) On myös eri asia ymmärtää ja todeta, että ymmärrys ei riitä, kuin väittää tietävänsä. Kun sanoin Louhimiehen Tuntematonta kolmen tunnin sulatejuustomainokseksi, minulle toruvaan sävyyn kerrottiin, että ”Sota oli realistista. Ei sitä vihollista juuri näe, jostain vain ammutaan ja mettässä vilahtelee miehiä.” Selvä juttu, itse en tiedä, kun en ole sotiin osallistunut.
Aitoa ymmärrystä hakee Joose Keskitalo ja kolmas maailmanpalo Maan näkyjä –levyllä. Levyllä piisaa eri suuntiin aukeavia reittejä, mutta aloitetaan vaikkapa tästä: muutamassa kappaleessa on muistellaan Kannaksen tapahtumia. Taipaletta, Äyräpäätä.
Sota on niissä ruumiita, vuoron perään vihollisen, vuoron perään veljien ruumiita. Venäläisten alastomiksi riisutut ruumiit ajelehtivat kuin tukit tukkijoessa. Kun Joose sotilaan äänellä kertoilee kaatuneiden veljien tunnistamista ”kuoleman kukkulalla” ja suojelusenkelinsä varoituksesta, on sodan kauhut kerralla kuvattu ja kuulija niihin samaistuu.
Joose on hyvä tarinankertoja mutta myös äänteellisessä mielessä: hän eläytyy, vetää suorituksensa kuin uskottava ääninäyttelijä. Musiikki on tyystin toissijainen mutta toisarvoiseksi jää tarinakin. Eniten puhuttelee Joosen ääni, joka muuttuukin tuon sotapojan ääneksi.
Levyllä on runsaasti kappaleita, jotka sisältävät pääosin vain äänteellisyyttä, tunnelmia, melua, musiikin tuomaa rytmiä mutta ennen muuta epämääräistä ääntä, meteliä, tunnelmanluontia, kuulijan vaivaannuttamista ja puuduttamista – suoraa huutoa! Mikä parasta, keikkatallenteessa kuuluu kuinka yleisö nauttii ja hurmaantuu tällaisista vedoista. Sivistyneimmillään ne sisältävät viittauksia muihin kappaleisiin, kuten ”Nygöi tuloo yö” viittaa lopun selkeämmässä osassa lopun ”Pajupilli”-veisuun. Mutta voiko tällaista metelöintiä ottaa irrallaan sodan kauhuista, järjettömyyksistä ja kuoleman katselemisesta?
***
Maa
Samaan aikaan huuto resonoi kaiken suomisadan, tuntematonsulatejuuston, sisupuheen, tolkullisuuden, yhdessänäisyyden, rokkasitaattikimaran, itsenäisyyden merkitsemisen, terveen epäterveen rasistisen kestokyvykkään assylumauttamisen kanssa.
Suomi sata, tekee mieli huutaa, kurkku suorana. Tai huutaa vaikka ”homonatseille, homonatseille, homonatseille” – vaikka oikeastihan Joose poppoineen laulaa ”Hur många seglare”. Sehän on selvää, että mitään esittämättömässä metelissä kuulee kotvan kuluttua sanoja – mutta miten pitäisi suhtautua siihen, jos tavalliset kotimaisen kielen sanat alkavat kuulostaa meteliltä, josta erottaa muka sanoja. Mutta molemmat sopivat tähän aikaan: meillä on kulttuuriministeri, jonka mielestä on isompi ongelma kirjailija, joka lavalla kysyy ”hur många seglare?” kuin se, että juntit ja natsit haukkuvat vaikkapa sitten homoja internetin julkisen sanan areenoilla.
Joose huusi kurkku suorana samana vuotena, jolloin Perussuomalaiset jytkähti eduskuntaan. En tiedä, onko sillä Maan näkyjen kanssa mitään tekemistä. Vieläpä kun tällä levyllä on muutama sama kappale kuin vuoden 2009 densohop-kokoonpano Harmaan geton Suomimorsiamen pyhä tie. Tosin viimeksi mainitulla levyllä versioinnit ovat vielä rosoisempia, epävireisempiä, raaempia. Tarve saada sanoa ääneen on siis vanhempaa perua, perustavampaa vimmaa.
Maan näkyjen kannessa otetaan ironinen asento kansallisvaltioon. Siinä on kuvattu Suomineito, jonka ruumiin osia bändin jäsenten irtonaiset päät ovat. Suomineidon päänä on Joosen pää, rööki huulessa tietenkin. Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteys asetetaan mätkittäväksi epäjumalankuvaksi. ”Taipaleen joki, Tuonelan joki, nähdään Karitsan hääyössä” heittää samaan soppaan kolme kietoutunutta myyttiä: sodan (jatko-), Kalevalan (Lönrot) ja kristinuskon (valittu kansa). Jos viittaukset ovatkin vähemmän ironisia, minä en niitä sellaisina kuule.
”Rauha rauha vaan rauhaa ei ole.”
Kuten näyille on sallittua, niissä kerrokset ja kuvastot sekoittuvat. Välilä sekoittuvat savolainen puheenparsi ja Israelin kansan historia:
”Mie ja sie, myö ja työ, voi tämä kauhea Egyptin yö
Mie ja sie, myö ja työ, meitä kaikkia Babylon lyö.”
Eikä vain Egyptin, vaan koko ihmissuvun historia. Ihmisen joka halusi rakentaa omin käsin tornin ja ulottua Jumalan luo taivaaseen asti. Yhteisymmärryksessä ihmissuvulta sujui vain Jumalan kukistaminen, sen jälkeen he riitaantuivat ja jakautuivat toisiaan tappaviksi kansakunniksi. Näin ainakin myytin mukaan.
***
Näkyjä
Olen usein ajatuksissani Joosen kanssa, kun kävelen Helsingin katuja. Me jaamme saman ihmetyksen kaupunkiin saapumisen äärellä. Sen eriskummallisen tavanomaisten paikkojen viehätyksen, raitiovaunujen kolina ja reitit, kaupungin kivisyys. Kaipuuni Kallioon, terveiset Töölööseen, aavistukseni Apollonkadulle. Turtumukseni Tapulikaupunkiin, ristiriitani Rööperiin.
Tai kun viimeksi, kun kävelin Helsingin katuja, Fredaa. Juttelimme siitä, miten toiset kokevat kaipuuta luontoon, osa sille vastakkaisena väittää tuntevansa itsensä kuuluvaksi suurkaupunkeihin. En tiedä, voiko sellaista kokea. En tiedä, missä määrin se on opittua. Ihmislapsi ei pärjäisi luonnossa kuin hyvin rajattuina vuodenaikoina. Luontoon kuuluvuus on otettu luonnollisena, suorasanaisen perisuomalaisena.
En tiedä, mutta jos minun pitäisi veikata, sanoisin kaipuun luontoon olevan valistuksen peruja. Kaipuu suurkaupunkiin, kosmopoliittisuus, on kaiketi moderni ilmiö. Moderni, menemättä käsitehistoriallisiin kiistoihin, on joka tapauksessa enemmän valistuksen jatkoa kuin vastarintaa.
Luontoon en ole koskaan tuntenut kuuluvani. En juuri välitä ulkoilusta. Metsässä tulee erityisen ikävällä tavalla hiki, metsähiki. En pidä hyttysistä, ajatuksessa ulkona nukkumisesta tai patikoinnista ei ole mitään romanttista. Olen kyllä huolissani biodiversiteetistä ja kunnioitan eläimiä ja niiden oikeutta elinoloihinsa, mutta mitä ne siitä hyötyvät, että minä menen metsään?
Kaupungeista olen tuntenut kuuluvuutta Helsingin lisäksi Århusiin, sen kahviloihin, hansakaupungin ulkomuotoon, puistomaisuuteen, siihen yhteen intialaiseen ravintolaan, hahmotettavuuteen, Ris Rasin savuisuuteen. Århusiin tulee raitiotie.
Matkustelu on vaivalloista ja eskapismia. En halua ”nähdä maailmaa”, vaan löytää sellaisia paikkoja, joissa viihdyn. Saatan hyvin käydessäni samassa paikassa toistamiseen käydä tismalleen samoissa paikoissa kuin edellisellä kerralla. En etsi kokemuksia. Miksi mennä vieraassa kaupungissa vieraaseen kahvilaan, jos tuttu osoittautui hyväksi? Jos löydänkin miellyttävän paikan, pelottaa matka uuteen paikkaan: mitä jos se tai sekin tuntuu omalta (siinä mielessä, että se tuntui joltakin olemiseen hyvin välttämättömällä tavalla kuuluvalta)?
Kööpenhaminassa nousin Vor Frelsers Kirken tornin ulkopuolella kulkevia kierreportaita ylös niin korkealle kuin pääsin, katselin hetken vierasta kaupunkia jalkojen alla, nautin tuulen kovasta puhalluksesta, laskeuduin jalat täristen alas ja koin jotain erityistä. Trierissä istuin katolisen messun jälkeen juomassa espressoa ja syömässä jäätelöä. Se tuntui omalta.
Kuulun Suomen ev.lut. kirkkoon. Siihen on ollut hyvä kuulua. Vaikka kerran eräs (silloin) läheinen ihminen kysyikin, ”vieläkö kuulut kirkkoon?” Teologian opiskelun vuoksi tai siitä huolimatta minut on oletettu milloin kristityksi, milloin on sanottu ”et sinä ainakaan niitä uskovaisia ole”. Jälkimmäinen on aivan totta, en ole. Inhottaisi olla ”uskovainen”, väittää omistavansa uskonsa ja Jumalansa. Kun (jälleen kerran) kirjoitan Joosesta ja Jumalasta, olen jollekulle aivan varmasti ”uskonnollinen” tai ”kristillinen” tai ”sellainen” kirjoittaja.
Enkä yhdy sellaisiin Helsingin kaupunkikuvaa halkoviin teksteihin kuin ”Raamattu puhuu” (Pukinmäki) tai ”Uskoa minua” -Jeesus” (Töölö). Raamattu on mykkä, tulkinnan tarpeessa, Jeesus antaa armonsa, ei elämänohjeita.
Suomessa kuuluu olla ateisti ja tasaisin väliajoin parahtaa valtionkirkosta. Kirkkoa kuuluu kiittää, kun se tekee jotain, mistä on sen kanssa samaa mieltä. Se on suomalainen käsitys uskonnonvapaudesta.
Suomalaisen ateistin kirkko on metsä ja metsä on suomalaisen (ateistin) kirkko, kun se haluaa löytää jotain pyhää. Vilpittömästi ihailen ja arvostan niitä ateisteja, jotka jättävät sekä pyhän että metsän rauhaan. Tai käyvät siellä kestävästi muussa syyssä kuin oman sielunsa tähden.
Kirkoissa viihdyn, matkustaessa yritän nähdä niitä. Helsingissä olen ollut liikaa baareissa ja liian vähän kirkoissa. Jos kirkkoon menee pitkän tauon jälkeen, on aina vaarana, että tapaa tutun, joka katsoo sillä ilmeellä, että etpä ole käynyt täällä hyvään toviin. Baarissa jälleennäkemisen riemu on riemua.
Mutta eivät baarit ja kirkot ole vastakkaisia. On syynsä sille, että toisessa pöytiä kulutetaan lauantai-iltaisin ja toisessa penkkiä sunnuntaiaamuisin. Toiset ovat menneet jo alas baareihin, julistamaan evankeliumia. Kuuntele Maan näkyjä, niiden aplodeja. Sellaisia ei yksikään pappi saarnan päälle saa. Kyse ei ole aplodeista, vaan siitä, mikä ihmisiä koskettaa ja liikuttaa, millaisia rajoja ollaan valmiita rikkomaan. Siinä on jotain syvän muutosvoimaista toisin kuin hiljaa istumisessa ja kuuntelemisessa – vaikka on sillekin aikansa ja paikkansa. Baarissa olen intoutunut vetämään ämpärin päähän suomisatailmapallo pääni vieressä.
***
Suomisatablogitrilogia on minun Suomisata-tekoni. Mikä on sinun? Jokaisessa osassa suunnataan katse johonkin: ensimmäisessä menneisyyteen, toisessa nykypäivään ja kolmannessa tulevaisuuteen. Ensimmäisessä osassa ollaan hiljaa, toisessa kännissä ja kolmannessa huudetaan kurkku suorana. Jokainen osa on kirjoitettu krapulassa.
Voit myös katsoa videomuotoisen Suomisatablogitrilogian prologin. Siinä luetaan Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extraa.
Suomisatablogitrilogian prologi: Jatkosotalive
Suomisatablogitrilogia, osa I: Viides (tippuritartunta) isänmaalle
Suomisatablogitrilogia, osa II: Tolkun sotilas
