VAPAUS – VASTUU
Ihminen ei opi. Tai en minä ainakaan. Kun olin pari viikkoa omasta mielestäni vain ja ainoastaan lukenut systemaattisen teologian tenttiin, tuli viimeinen ilta, jolloin tajusin, että olin päässyt ensimmäisen tenttikirjan kanssa lähes loppuun, mutta kahta muuta en ollut edes avannut (molemmat oli onneksi kirjoitettu suurella fontilla ja niissä oli paljon lyhyitä lukuja). Olisin luovuttanut siihen paikkaan, ellei seuraava tilaisuus tenttiin olisi ollut vasta vuoden päästä. Täytyi edes yrittää. Kun aamulla luin junassa toisen kirjan lähes kertalaakista loppuun ja kolmattakin jokusen kymmenen sivua, harmitti oma saamattomuus, hitaus ja onneton aikataulussa pysyminen. Jotain luonteen kyvyttömyyttä sen on oltava, jos ei kuuden vuoden opiskeluista huolimatta osaa aikatauluttaa tenttiin valmistautumistaan.
Tenttiin menin lähes tarkalleen puoli tuntia alkamisaikaa myöhemmin, jolloin sisään vielä saa mennä. Luulin tentin alkavan tasan kahdeltatoista, mutta se alkoikin vasta vartin yli. Jos olisin tiennyt, olisin istunut käytävässä lukemassa vielä vartin pitempään. Luin kysymykset, ne olivat muutamaa lukuun ottamatta varsin helppoja. Siitä kirjasta, josta olin lukenut vain alun, kysymykset olivat suotuisasti siitä osasta, jonka olin lukenut. Tehtäviä oli yhteensä seitsemän. Tein kustakin huolelliset muistiinpanot suttupaperille. Ensimmäisen vastauksen kohdalla sivua vaihtaessa jatkoinkin kirjoittamista vahingossa konseptin viimeiselle sivulle, minkä johdosta ensimmäinen vastaus piti kirjoittaa alusta uusiksi. Kävin vessassa. Marssimme jonossa valvojan johdatuksella. Mietin, että tässä kohtaa voisi miettiä, että kuljemme kuin vangit teloitettaviksi. Vaikka ei siinä ollut mitään, mikä muistuttaisi teloituksesta. Ennemmin kyse oli omituisesta hiljaisten ihmisten ryhmämatkasta Porthanian saniteettitiloihin.
Jossain kohtaa tenttiä huomasin kellon vierähtäneen puoli kolmeen. Olin siihen mennessä saanut ensimmäisen vastauksen valmiiksi. Siitä oli tullut tarpeettoman pitkä. Loppuihin kuuteen tehtävään ei jäänyt edes kahtakymmentä minuuttia yhtä kohti aikaa. Viimeisiä vastauksia kirjoitin viiden minuutin tahdissa. Aiheena oli muun muassa ”mitä teologia voi sanoa rististä?” Mitä teologi voi sanoa aiheesta viidessä minuutissa? Hellenisaatioon asti en koskaan päässyt, vaikka olin juuri sen luennon ehtinyt ennen tenttiä kerrata. En tiedä, pääsenkö läpi. Ehkä se jää riippumaan tuosta tekemättömästä tehtävästä. Ehkä en pääse läpi, mutta se johtuu muista vastauksista. Tai siitä, mitä niistä puuttuu. Kuudessa vuodessa en ole oppinut, miten tenttikysymyksiin vastataan. Kahdessakymmenessäkuudessa vuodessa en ole oppinut kelloa.
Menin tenttiin kuin suomalainen urheilija tai euroviisuedustaja: tein parhaani ja katson mihin se riittää. Enemmän kuin mahdollinen reputtaminen tai huonot tenttivastaukset minua harmittaa se, miten helposti ja luontevasti indoktrinoiduin tuohon kamalaan ja käsittämättömään asenteeseen. Sillä juuri noin minä ajattelin, kun yritin lohduttaa itseäni etukäteen.
Suomalaisurheilija ja euroviisuedustaja valehtelevat. He ansaitsisivat saada ympäri korvia siitä hyvästä. Tappion hetkellä he eivät suinkaan ole tehneet parastaan. Joku muu on. Vielä pahempaa on, jos voittajakaan ei ole tehnyt parastaan. Silloin hän olisi tekemättä parastaan parempi kuin omasta mielestä parhaansa tehnyt suomalaisurheilija tai euroviisuedustaja, koska tämä oli niin paska. Jos suomalaisurheilija tai euroviisuedustaja, joka on tehnyt parhaansa, olisi johdonmukainen, hän lopettaisi uransa siihen paikkaan: onhan hän tehnyt parhaansa ja nähtävästi se ei ole kovin paljoa. Miksi lähettää häntä uusiin kilpailuihin, jos hän ei parempaan pysty?
Minun osani on surkuteltava, sillä seuraava tilaisuus on vasta ensi keväänä. Mutta suomalaisurheilijalla ja euroviisuedustajalla on loputtomasti mahdollisuuksia. Urheilukisoja tulee ja menee, vähän lajista riippuen, mutta liikaa niitä on. Ammattilaisurheilija voi tehdä parhaansa useita kertoja viikossa. Eikä ole kaiketi mitään rajaa, monenko maan X-Factoriin euroviisuedustaja voi osallistua – varmaan niin monen, kunnes voittaa jonkun niistä. MM-kulta, euroviisuvoitto, olympiapronssi, tappionkin tuottama levytyssopimus keskinkertaiselle iskelmälle – yksi ei ole toista parempi, vaikka jokainen urheilija ja euroviisuedustaja väittää antaneensa kaikkensa, sanoo tätä uran tärkeimmäksi taisteluksi ja lopulta kertoo tehneensä parhaansa. Kukaan urheilija ei tarvitse MM-kultaa, eikä laulaja euroviisuvoittoa. He pärjäävät ilmankin. Minun on jonain keväänä suoritettava systemaattisen teologian perusteet. Urheilija ja euroviisuedustaja kilpailevat, koska se on heistä hauskaa ja koska he todennäköisesti olisivat aivan paskoja systemaattisen teologian lukemisessa. Heidän työnsä ja taistelunsa on leikkiä pokaalin perässä.
Suomalaisurheilijan tai euroviisuedustajan ei tarvitse edes voittaa. Suomalaiset vasta rakastavatkin maanmies- tai maannaisoletettua, joka tulee toiseksi. Hopea ei ole häpeä. Kotiin palaamisen kunniaksi järjestetään kuitenkin juhlat. Torilla tavataan, arvovieraat on kutsuttu, bändi buukattu (paitsi jos se on euroviisuedustaja, joka itse esiintyy). Meidän likka taikka meidän pojat tuli maailmalla toiseksi. Onhan sekin jotain. Voi harmitella, kun eivät ne siellä maailmalla hyvän päälle ymmärrä. Hopealle tulleen voitonjuhlissa on sitä paitsi kolme kertaa enemmän keskusteltavaa tuntemattoman kanssa – ja tuntemattoman kanssa keskustellaan, koska toiseksi tulleen suomalaisen synnyttämä aito ilo on saanut sellaisenkin ihmeen aikaan. ”Oli tosi hyvä se esitys.” ”Olisi ansainnut kyllä voittaa koko kisan.” ”Siitä kuullaan vielä.”
Minulle ei kukaan järjestä voitonjuhlia. Saan tai joudun kaikessa hiljaisuudessa lukemaan uudestaan samat kirjat vuoden päästä. Sitä ennen tartun toimeen ja teen kaikki rästihommat, jotka tenttiin lukemisen tieltä saivat väistyä. Edes kaljan saisitte tarjota, suomalaiset saatana, kun niin hyvin omaksuin kansallissankareidenne asenteen.
***
Motivaatiokuvat, ne joissa tekijätön mutta julistava lause ja tekijätön mutta mauton kuva kohtaavat, kehottavat vaikkapa kiipeämään vuoren yli. Jos epäonnistut, kiipeä uudestaan. Vastoinkäymiset tekevät sinusta sen vahvan ihmisen, joka olet. Jatka yrittämistä. Tee kovasti töitä ja palkkio vielä sinua odottaa.
Arkielämässä ei ole yhtä vuorta, joka pitäisi ylittää, vaan joukko sekalaisia velvollisuuksia, joista pitäisi selvitä. Jos lähtee vuoren yli kiipeämään ja epäonnistuu, siihen on väistämättä tuhrautunut aikaa, joka on pois pienemmistä yritelmistä, yöunista, yllättäen puhjenneen kesän viettämisestä.
Ei ole vuorta. Ei ole elämää muuttavia taisteluita. Ei ole yhtä majesteettista tehtävää, jolle koko elämäni omistaisin. On: laskuja ja kuukausia, jolloin maksaa laskut ajallaan, mutta tajuaa, ettei jäänyt rahaa muuhun elämiseen, kotiin unohtuneita tuiki tärkeitä tavaroita, joita ei kuitenkaan viitsi palata hakemaan, koska on helatorstai ja junien vuoroväli tavallista vittumaisempi, laskuvirheitä, joiden johdosta toisena aamuna kahvia riittää kahden sijaan yhteen kupilliseen, hetkellinen onnentunne, kun istuu pihalla keinussa kunnes sisälle poistuessa tajuaa, että takapuoli on puutunut autonrenkaassa istumisesta, luvattuja asioita, joita katsoo jonkun puolesta ja jotka muistaa, mutta joihin ei enää viitsisi palata, loputtomasti tilaisuuksia, joille sanoo kyllä, vaikka olisi pitänyt sanoa jotain muuta, kaljoja, joille ei koskaan lähdetty, Facebook-väittelyitä.
***
Tenttiin lukemisen ohella olen ollut ahdistunut tulevaisuudestani valmistumisen jälkeen, kärsinyt joukosta erinäisiä ja eri paikoissa kehoa jyllääviä terveysongelmia ja murehtinut menneitä valintoja. Jos jotakin Jeesuksen oppia on väärinkäytetty (ja tämän sanoessani tiedän, että niitä on monia muitakin, ehkä pahemminkin väärinkäytettyjä), niin Vuorisaarnan paria varomatonta jaetta:
”Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
”Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:25–34)
Jeesus on väärässä. Koko Vuorisaarna on kokoelma muiden hyväntahtoisuuden varassa elävän gurun viisastelua. Vuorisaarnasta ei ole yhdellekään lihaa ja verta olevalle ihmiselle muuta kuin mieliharmia.
Taivaanlinnut syövät hyönteisiä. Kun hyönteisiä ei enää viileällä ilmalla ole, fiksuimmat linnut lentävät etelään. Osa jää talvehtimaan Suomeen ihmisten hyväntahtoisuuden varaan. Siinä sitten ihminen laittaa talipallot roikkumaan, jos on omakotitaloasuja. Jos lintuja ei joku ruoki, ne kuolevat pakkaseen ja makaavat kohta jossain pikku koivet kohti taivasta. Vähänpä lisäsi elämänsä pituutta, huoleton pikkulintu.
Jeesusta parempi sosiaalipoliitikko on Adam Smith: työläinenkin tarvitsee pellavapaidan voidakseen osallistua työmarkkinoille. Jeesuksen huolettomuuspuheet ovat lyöneet tahattomat ensitahdit menestysteologialle.
Ainoa asia, josta olen Jeesuksen kanssa samaa mieltä, on kyseisen kohdan viimeinen lause: ”Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” Toisin kuin Jeesuksen huolettomuuspuheesta voisi päätellä, Jeesus ei suinkaan lupaa murheetonta elämää. Vaan murheita jokaiselle päivälle.
***
Kun eduskunnassa käytiin jälleen jotakin päättymätöntä valinnanvapaussotaa, A-studion terävä toimittaja kysyi, kuka poliitikoista vastustaa valinnanvapautta. Kukaan ei vastustanut. Seurasi vain vaivaantunutta kikattelua, kukapa valinnanvapautta vastustaisi. Sehän on niin fantastista, kun saa vapaasti valita. Olla subjekti markkinoilla.
Valinnanvapaudesta on tullut kuningasargumentti, jolla voittaa väittelyn. Jos joku erehtyy kritisoimaan toisen poliitikon ajamaa valinnanvapautta, tämä voi aina kysyä, kuten toimittajakin. Katsokaa tuota mokomaa ankeuttajaa, hän vastustaa valinnanvapautta! Hän haluaa asettaa jalkohinne byrokratian ja holhousyhteiskunnan painavat kahleet, sillä ei luota teiädn kykyihinne tehdä itsenäisiä päätöksiä kaikille avoimilla markkinoilla.
Kun yliopistossa tehdään uusi mitäänsanomaton laaja-alaisempi ja monitieteisempi ja dynaamisempi ja resurssitehokkaampi kandidaattiohjelma, joku muistaa huomauttaa: tässä lisääntyy samalla opiskelijankin valinnanvapaus. Fantastisempaa voisi olla vain se, että opiskelija pääsisi opiskelemaan sitä oppialaa, jota haki opiskelemaan.
Mullistusten ja uudistusten keskellä viime kädessä valinnanvapautta on se, että jokainen työntekijä on vapaa valitsemaan sen, ettei työskentele täällä. Kukaan ei pakota. Poisvalinnat ovat päivän sana, kun jokainen ministeristä alansa professoriin äityy huolehtimaan tiukasta taloustilanteesta ja tulevaisuudessa häämöttävistä leikkauksista. Parasta olisikin, jos hankalat ihmiset poisvalitsisivat itse itsensä. Ihminen ratkaisee.
Kun kukaan ei halua olla valinnanvapautta vastustava ilonpilaaja, toisen valinnanvapausmalleja kritisoivat, omat mallit nimetään ”aidoksi valinnanvapaudeksi”.
Ehkä jonkun olisi syytä tosissaan ryhtyä vastustamaan valinnanvapautta. Vaikkapa sote-palveluissa vapaus ei ole tavoiteltavin ja ylin arvo. Asiakkaat voivat aivan hyvin olla vähemmän vapaampia, jos heillä on paremmat palvelut, siedettävät asiakasmaksut ja palveluita on tuottamassa riittävästi osaavaa ja jaksavaa henkilökuntaa.
***
Vapaudesta puhuminen niin tolkuttoman positiiviseen sävyyn kuin nykyään on tapana, on itsessään kaiketi varsin uusi ilmiö. Kun kirkkoisistä alkaen teologian ja filosofian puolella on pohdittu ihmisen vapaata tahtoa, ovat kysymykset keskittyneet yksinomaan siihen, miten ihmisen vapaus tahtoo aina kallistua jonkin pahan valitsemiseen ja tekemiseen. Ihmisen vapaus on siis aina ollut vapautta valita väärin. On kummallista, miten lyhyessä ajassa vapaudesta on tullut sellainen periaate, joka unohtaa kokonaan vapauden vastapuolen: vastuun. Kirkkoisä Augustinus katsoi, että ihminen on luonnostaan vapaa valitsemaan, mutta syntiinlankeemus on turmellut ihmisen vapaan tahdon: vapaa tahto on vangittu vapaa tahto. Sen johdosta myös pelastus omasta tahdosta kävi ihmiselle mahdottomaksi. Vapaudessaan ihminen oli kyvytön tekemään niin paljon hyviä tekoja, että voisi niillä valita pelastuksen (soteria). Pelastus ja vapautus tuli näin ollen ihmisen ulkopuolelta Kristuksen sovitustyössä.
***
Kannattaa piitata vain huolenaiheista, jotka tuottavat iloa, sanoo elämäntaitovalmentaja ja on väärässä. Huolenaiheet eivät tuota iloa, siksi ne ovat huolenaiheita – ne tuottavat huolta. Onneton logiikka on tämä: kannattaa välittää vain sellaisista asioista, joihin voi vaikuttaa ja sellaisista, joista saa itselleen jotain hyvää. Muista voi ”viis veisata”.
En ole lukenut Sarah Knightin kirjaa. Jonkinlaisen käsityksen saa siitä, mitä Helsingin Sanomien toimittaja kirjan pohjalta kirjoittaa. Ja sitaateista:
”Jos se vaikuttaa myös muihin, sinun on ihan ensimmäiseksi viis veisattava siitä mitä toiset ihmiset ajattelevat – vasta sen jälkeen voit toden teolla viis veisata käsillä olevasta asiasta. Jotta tämä onnistuisi, erota toisten ihmisten mielipiteet heidän tunteistaan.”
Knight itse väittää, että hänen kirjansa johtaa ihmisen elämään arvojensa mukaista elämää. Itseäni pelottaa, että ne arvot ovat kovin huonot. Knight haluaa siis, että minä en välitä muiden ihmisten mielipiteistä, vaan tunteista. On varmasti hyvä pyrkiä elämään muita loukkaamatta. Mutta Knightin moraali on tunteiden moraalia: miltä minusta tuntuu, viis muiden argumentoiduista mielipiteistä. Nehän voi sivuuttaa, koska tunteet ovat tärkeimmät.
Puhelinmyyjälle luurin lyöminen korvaan (miksi ei voi kohteliaasti päättää puhelua?) tai mökkiviikonlopusta kieltäytyminen eivät äkkiseltään kuulosta niin radikaaleilta ideoilta, että niistä pitäisi kirjoittaa kirja tai lukea kirjasta ne keksiäkseen. Tässä onkin selfhelpin ydin: ratkaisuja ihmisille, joilla ei ole ongelmia.
Ilmiselvää on myös, että kaltaisellani Kierkegaardin kasvattamalla teologilla ja positiivisen voimaantumisaatteen saarnahenkilö Knightilla on eroava suhtautuminen moniin keskeisiin olemisen tapoihin, kuten epävarmuuteen ja ahdistukseen. Pois vaan, julistaa Knight, poisvalitse!
”Pääset lopulta rytmiin, jossa sinun ei tarvitse arvuutella omia mielipiteitäsi – ja se taas huomattavasti vähentää päätöksentekoon tuhraantuvaa aikaa ja ahdistusta. Epäröinti (ja ahdistus) merkitsee aina turhia ärsytyksen aiheita.”
Armo on ilmainen lahja ihmiselle, joka tajuaa olevansa niin syntinen, että ei millään määrällä hyviä tekoja voi saavuttaa pelastusta. Sellaisen ihmisen tila on ahdistus. Ahdistus seuraa siitä, ettei itse voi vaikuttaa kaikkein kriittisimpään huolenaiheeseensa.
”Tärkeintä on muistaa, että sinun kannattaa välittää ainoastaan niistä asioista, joihin voit vaikuttaa, eikä ensinnäkään niistä joihin et voi vaikuttaa.”
Knightin usko itseen on armotonta. Siinä ei siis ole armolle sijaa. Jos välittää vain asioista, joihin voi itse vaikuttaa, ei kääntäen voi vaikuttaa mihinkään muuhun. Jos epäonnistuu, on epäonnistumisineen yksin. Armo ei voimaannutta, vaan osoittaa ihmisen voimattomuuden. Lähimmäisenrakkaudessa paljon on kyse siitä, että armo säteilee rakkautena muihinkin ihmisiin. Sitä sietäisi saarnata oman voiman ja itsen sijaan. Luther kirjoittaa, miten usko ja Kristukselta saatu armo säteilee rakkautena ja hyvinä tekoina maailmaan:
”Usko on elävä, toimiva, aikaansaapa, väkevä – sen on pakko olla joka hetki tekemässä hyvää. Ei se kysele, pitäisikö tehdä hyviä tekoja; ennen kuin kukaan ehtii kysyä, usko on jo pannut toimeksi ja on yhä niitä tekemässä. – – Usko on elävä ja uskalias luottamus Jumalan armoon. Se on niin varma asiastaan, että se voisi tuhat kertaa kuolla sen puolesta. Sellainen luottamus ja sellainen vakaumus Jumalan armosta tekee ihmisen iloiseksi, uhmakkaaksi ja riemulliseksi Jumalan ja koko luomakunnan edessä. Uskossa oleva Pyhä Henki saa aikaan sen, että ihminen kenenkään pakottamatta riemullisen alttiisti tekee hyvää jokaiselle, palvelee kaikkia, kärsii mitä tahansa Jumalan mieliksi ja kunniaksi, kun kerran Jumala on ollut hänelle niin armollinen.”
Kohta vaatisi tietysti ympärilleen runsaasti selittämistä hyvien tekojen, uskon ja pelastuksen suhteesta. Kuitenkin: Lutherin mukaan Jumalalta saatu armo on niin ylenpalttinen, että se saa ihmisen iloiten, uhmakkaasti ja riemullisesti tekemään hyviä tekoja. Yhtä tärkeää on hyvän tekemisen vapaaehtoisuus ja pyyteettömyys: ”tekee hyvää jokaiselle, palvelee kaikkia, kärsii mitä tahansa Jumalan mieliksi”.
Lutherin näkemys toisten eteen elämisestä on paljon Knightin individualismia omien tunteiden tarkkailua radikaalimpi idea. Se on puolen vuosituhannen takaa. Luther ei kysele, mitä minä saan – minä olen saanut jo pelastuksen. Kristinuskon lähimmäisenrakkaudessa olisi pohjaa selfhelp-kirjallisuudelle, joka potentiaalisesti voisi tehdä maailmasta paremman paikan. Tarvettakin on: yhtäkään kristittyä en ole vielä Lutherin sanankäänteiden ponnekkuudella nähnyt hyvää muille pyyteettömästi tekemässä. Ei tarvitsisi edes tuhatta kertaa kuolla puolesta, sata noin alkuun.
En ole tässä omaa esimerkkiäni nostamassa, enhän itsekään moiseen pysty. On helpompi opettaa kuin elää siten kuin opettaa. Kuitenkin vissi ero on sillä, mitä opettaa. Lutherin muotoilemassa rakkaudessa olisi sentään jotain opettamisen arvoista.
Kaiken kukkuraksi Knight väittää, että hänen oppinsa on kaukokatseista. Se kehottaa: ”Pysähdy. Laskelmoi.” Knightin kaukokatseisuus tarkoittaa seuraavaa syksyä. Ehkä sen vuoksi se pitää lomamatkankin suurimpana huolenaiheena sitä, millainen sää kohteessa on. Ei vaikkapa lentämisestä koituvia päästöjä. Knightin opeilla eletty ”omien arvojen mukainen elämä” on väistämättä jonkun muun arvokkaasta elämästä pois.
***
Koko länsimainen filosofia on lähtenyt valinnanvapauden ja vapaan tahdon kysymyksissä aivan liian abstrakteista kysymyksistä liikkeelle. Tahdonvapauden rajat tulevat hyvin nopeasti vastaan, jos deadline lähestyy tai rahat ovat loppu. Ei ole mitään iloa olla ajatuksissaan vapaa tekemään mitä vain. Kuvittelukyvyn vapaus ei ole minkään arvoista, jos vatsa on tyhjä tai burn out iskee työrupeaman edessä.
Tentti tuottaa minulle huolta ja vähänlaisesti iloa. Kun tajuan tämän, olen jo pitemmän aikaa lukenut ja käyttänyt ainutlaatuista aikaani siihen. Knight haluaa olla kauaskatseinen, mutta hänenkään opeillaan ei saa menetettyä aikaa takaisin. Jos nyt jätän tenttiin lukemisen sikseen – onhan luvassa varsin lyhytaikainen ilo, torstai-illasta perjantai-iltaan, olenko sitten vapaa? Entä kun sama tentti on edessä vuoden päästä? Kannattaako siitä Knightin mukaan stressata vai onko syytä heti lopettaa murehtimasta vuoden päästä olevaa tenttiä? Ehkä oli kuitenkin hyvä, etten Knightia totellut, vaan menin tenttiin – edes yritin. Sillä Knightia noudattamalla kasaan vain murheita itselleni myöhempään aikaan.
Valinnallani on seuraus. Jos kurssin suorittaminen viivästyy vuodella, kannan siitä vastuun tavoilla, joista kaikkia en varmasti osaa vielä kuvitellakaan. Vielä hankalampaa minun on tietää, millaisia vastuita liittyy muiden ihmisten kohteluun ja kohtaamiseen. Siksi varminta olisi kaiketi kohdella heitä muunakin kuin oman hyödyn ja ilon välikappaleina. Osviittaa voi hakea siitä, miten haluaisi itseään kohdeltavan.
En ole edes vakuuttunut Knightin perusajatuksesta. Knightin opin ainoa sisältö on sanoa murehtivalle ihmiselle ”lakkaa murehtimasta!” Knight ehkä sopisi menestysteologien joukkoon lohduttamaan köyhää ja vaivaista uskonveljeä tai -sisarta. On lopulta aivan sama, sanooko ”älä murhedi”, ”kyllä se siitä” vai ”Jumala kyllä näkee hätäsi ja auttaa” (millä yleensä halutaan sanoa, että en itse haluaisi nähdä hätääsi saati auttaa), murehtivalle ja raskautetulle siitä ei ole pätkänkään hyötyä. Knight toimii sentään vähän muita moraalisemmin: hän ei vedä Jumalaa mukaan omaan puuttumattomuuteensa.
Aina voi uudestaan. Pettymykset, ahdistus ja murheet kuuluvat elämään. Ne auttavat näkemään, miten merkityksettömän puuhastelun seassa elämälleen joutuu luomaan merkityksiä. Harvoin ne kirkastavat mitään. Sen ne ehkä opettavat näkemään, miten vähäinen on valta valita ja miten jokaisen itselleen otetun vapauden varjopuolelta paljastuu uusia murheita.
”Murheita joka päivälle” avaa kahdeksantoistaosaisen Sisällissatasarjan. Sen jokaisessa osassa käsitellään yksi vastakkainasettelu – hiljennytäänhän tänä vuonna kansakunnan satavuotisen kahtiajaon äärelle. Jokainen osa käsittelee sotaa, ensimmäinen valinnanvapaussotaa. Vastakkainasettelut käsitellään kerralla loppuun. Kirjoitukset ovat poleemisia ja osa on lyhyempiä, jotta sisällissataa ei tarvitse viettää enää ensi vuonna. Valitse puolesi tai vastapuolesi, vastaväitteitä ei kuunnella.
Sisällissatasarja on jatkoa viime joulukuussa tekijän itsensäkin tasokkuudellaan yllättäneelle Suomisatablogitrilogialle, jonka kolme osaa voit lukea täältä.