Ensimmäinen lokakuuta

Takana on ristiriitainen kesä ja alkusyksy. Päällimmäinen ajatus on, ettei mikään ole viimeisen kolmen kuukauden aikana mennyt niin kuin suunnittelin. Jossakin tulevaisuudessa siintää joukko hyviä suunnitelmia, mutta tässä hetkessä on vain välitilan tuntua. Uudet asiat antavat odottaa itseään. Lähiviikkoihin kuuluu vain aloitettujen töiden loppuun saattamista. To-do-listassa rastit ovat vähemmistössä.

Kun katson ikkunasta keltaiseksi lehahtaneita koivuja, olen asunut tässä asunnossa puoli vuotta. Siinä ajassa tästä on tullut koti. Jokainen metri kotiovelta bussipysäkille on tuttu. Lähikaupassa ei tarvitse etsiä tavaroiden sijaintia. Kesällä kävelin päivittäin uimarannalle aina samaa reittiä kerrostalojen pihojen poikki.

Tunnen tarvetta kirjoittaa ja saada sanoiksi sen, mitä olen jokaisen joutilaan hetken pohtinut. Nyt kun viimeinenkin piste on paikallaan, olo on helpottunut.

***

Onnistuin kevään elämään kaksoiselämää. Maanantait yliopistolla, loppuviikko vaalimökillä. Kirjoitin aamulla kirjastossa kandia 1800-luvulla eläneen teologin ironiasta ja iltapäivällä blogikirjoitusta meppien vaalilupausten ja äänestyskäyttäytymisen eroista. Kun on tarpeeksi kireä aikataulu ja selkeät tehtävät, pystyy sulkemaan mielestään ristiriidat. Tilanne mutkistuu, kun on enemmän aikaa ajatella.

Kesällä ja pitkälle syksyyn niin opiskelut kuin politiikka ahdistivat. Tenttikirjaa lukiessa jouduin palaamaan aina muutaman sivun taaksepäin, jotta ymmärsin mitä olin lukenut. Iltaisin kirjoittaessani sormeni suolsivat jargoniaa, jossa käsitteet olivat kohdillaan mutta sanat kumisivat tyhjyyttään.

Tein kolme kuukautta lähes päivittäin töitä politiikan saralla olevien tavoitteideni eteen. Samaan aikaan luin kirjallisuutta, jossa kyseenalaistettiin moni politiikan arkipäivän käytäntö. Kehotettiin mieluummin pohtimaan vuosikymmen kuin ottamaan kantaa. Etsimään, ei julistamaan.

Puhuttelevin näistä kirjoista on ollut Simone Weilin Juurtuminen – Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistukselle (1949). Weil on eetikko, ja sen huomaa. Ensimmäinen osa, Sielun tarpeet, sisältää joukon perustavanlaatuisia oikeuksia, joita Weil nimittää sielun tarpeiksi. Ne yhteiskunnan tulisi taata kaikille ja Weil kertoo vieläpä miten. Esimerkkejä näistä tarpeista ovat muiden muassa vapaus, vastuu, kuuliaisuus, kunnia ja tasa-arvo.

Yhtenä vaatimuksena Weilillä on puoluepolitiikasta luopuminen. Hän perustelee napakasti ja valitettavan todenmukaisesti, miten puolueet keräävät yhteen joukon jostakin asiasta samalla tavoin ajattelevia ihmisiä mutta sitten kieltävät ajattelemasta muista asioista toisin. Tämä typistää ihmisen oikeutta vapaaseen ajatteluun ja mielipiteeseen. Se tekee ajattelevista ihmisistä laumasieluja, jotka toteuttavat jotakin mitä eivät edes välttämättä tahdo.

On selvää, ettei Weilin vaatimus puolueista luopumiseen ole yksioikoisen kannatettava. Yksin kukaan ei pysty edistämään hyvääkään agendaa. Toisaalta puolue sinänsä ei määrää mitään kantaa, vaan sen jäsenet päättävät puolueen linjan. Ainakin osassa puolueista tämä päätetään rationaalisen argumentoinnin ja hyvän keskustelun jälkeen.

Weilillä olisi opetettavaa ainakin tuolinpyörityksessä kunnostautuneille kokoomuspoliitikoille. Yksi Weilin erinomaisimpia avauksia on se, että yhteiskunnallisesti korkean aseman pitäisi johtaa myös suuriin henkilökohtaisiin riskeihin. Suhmuroivan ministerin tulisi saada tuntuvampi rangaistus kuin epäonnistuvan duunarin.

Weilin alkusoitto ihmisvelvollisuuksien julistamiselle ansaitsee oman pidemmän pohdintansa, joten tyydyn vain toteamaan, että se oli yksi tekijä, mikä sai minut kesällä epävarmaksi politiikan suhteen.

Koen edelleen yhteiskunnallisuuden luontevaksi. Koen sen ennen muuta moraaliseksi velvollisuudeksi. En syytä jotakuta syyttämisen ilosta, vaan puolustaakseni jotakin ihmisryhmää vahvempien väärältä vallankäytöltä. Tähän mennessä olen huomannut politiikan eli kirjoittamisen, puhumisen ja vaalityön parhaaksi tavaksi edistää tätä tavoitetta.

***

Minut valittiin viime viikolla Pirkanmaan Vihreiden puheenjohtajaksi ensi vuodeksi. Tämän tavoitteen eteen tein paljon töitä kesällä ja syksyllä, suunnittelin ja vähän haaveilinkin. Syksy on pitkälti odottelua ja muiden velvollisuuksien karsimista tuon työlään haasteen edeltä.

Olin varautunut kaikkiin vaihtoehtoihin niukan voiton ja niukan tappion välillä. Olen koko syksyn pyöriskellyt ajatuksessa, että vastoinkäymiset kasvattavat eniten. En muista montaakaan onnistumista, mutta sen tiedän, että olen jokaisen vastoinkäymisen jälkeen ollut vähän valmiimpi.

Lopulta äänestystulos minun edukseni oli selvä. Tällä kertaa ei tarvinnut kasvaa vastoinkäymisestä. Sen sijaan vastuu ja uusi haaste varmasti kehittävät.

Minulle yhdistystoiminnassa on kyse ennen kaikkea mahdollistamisesta. En tule mistään niin iloiseksi kuin siitä, että näen toisten onnistuvan ja saavuttavan unelmiaan. Se ei kuitenkaan ole mahdollista ilman toimivia rakenteita ja kunnollisia puitteita. Olen valmis antamaan omaa aikaani ja työpanostani, jos se auttaa muita onnistumaan. Tähän olen sitoutunut ainakin seuraavaksi kalenterivuodeksi.

***

Olen politiikan myötä tutustunut moniin hienoihin ihmisiin, jotka jakavat samat arvot. Ihmisiin, jotka arvostavat pedanttisuutta argumentoinnissa. Sellaisiin ihmisiin, jotka ovat aidosti huolissaan eriarvoistumisesta, epätasa-arvosta ja yhteiskunnan heikoimmista.

En olisi pysynyt mukana vain substanssin takia, vaikka sekin on merkityksellistä.

Kuitenkin olen törmännyt myös lyhytnäköisyyteen ja suvaitsemattomuuteen. Olen jäänyt kaipaamaan herkkyyttä ymmärtää erilaisuutta, keskusteluja siitä, mitä ei voi ihmisjärjellä ymmärtää. Uskallusta myöntää, miten vähän tiedämme ja miten usein erehdymme.

Tapasin sellaisen ihmisen politiikan kautta varsin sattumalta. Politiikan parissa olemme tehneet tiivistä yhteistyötä, olleet vaalimökillä ja kokouksissa. Mutta olemme myös keskustelleet siitä, mikä jää päivänpolitiikan katveeseen. Tietysti juuri tuo ihminen on päättänyt hiljalleen vetäytyä politiikasta. Ymmärrän häntä hyvin. Päätös vaatii rohkeutta, mutta ei välttämättä saa arvostusta osakseen.

Saatan joskus tehdä samanlaisen päätöksen. Mutta en vielä vähään aikaan. Seuraava kissan vuosikin on vasta 2023.

***

Elokuussa muutama aamukuuteen valvottu yö. Sitcomien jaksoja ja pari lukua romaania aamukahdesta neljään. Vuorokausirytmini muistutti enemmän yöperhosen kuin arkeen orientoituvan opiskelijan elämää. Elokuun puolivälin jälkeen päätin tehdä kerralla ryhtiliikkeen. Aloin mennä aikaisemmin nukkumaan. En vastaillut sähköposteihin iltamyöhällä. Kotiin palattua en istuutunut työpöydän ääreen, vaan kävin lyhyellä lenkillä ja menin suihkun ja teekupillisen jälkeen nukkumaan.

Syyskuun piti olla kiireisin hetkeen. Jälkikäteen katsoen kalenterissa on muutamakin viikonlopun reissu pääkaupunkiseudulle, monta kokousta viikossa ja päälle vielä kasa tenttejä. Olin valmistautunut minuuttiaikatauluun. Ja olin valmistautunut siihen oikein, nimittäin muuttamalla päivärytmini työtehoa ja elämänlaatua parantavaksi.

Toisin kuitenkin kävi. Ikävän ja yllättävän vahingon myötä jouduin syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna sairaalaan. Päähän jokunen tikki, neljä päivää osastolla ja päälle viikko sängyn pohjalla. Selvisin säikähdyksellä, mutta syyskuun se otti.

Nyt takana on ensimmäinen viiden kokouksen viikko, jokunen luento ja monta tapahtumien kertausta kavereille, ystäville ja sukulaisille.

Joku viisas on jokunen tuhat vuotta sitten kirjoittanut, että kaikella on aikansa. Aika itkeä ja aika nauraa. Etsiä ja kadottaa. Aika heittää kiviä mutta myös kerätä ne. Sanat muistuttavat, että on oikeus epäonnistua ja yrittää uudestaan. Emme ehkä koskaan tule valmiiksi, mutta ei sen väliä. Aikansa kutakin.

***

Heinäkuu jatkuvaa halua olla jossain muualla. Elokuu riittämättömyyden tunnetta. Syyskuu oman terveyden ehdoilla. Ilmeisesti lokakuun alkaessa on syytäkin olla murhemielellä.

Mutta ei kesä mennyt murehtiessa. Ystävä palasi vaihdossa vietetyn puolen vuoden jälkeen takaisin. Loppukesästä kaksi hyvää ystävää olivat Suomessa. Kesällä tajusin, miten suureen ikävään olin viimeisen puolen vuoden aikana totutellut ja miten hyvältä tuntui, kun ikävöinti oli ohi.

Kesällä vietin runsaasti aikaa ystävien ja kavereiden kanssa. Kävin Mummun ja Ukin luona kahvilla usein. Kun syksyn kalenteri täyttyy kokouksista ja deadlineista, olen aina vain onnellisempi jokaisesta hetkestä, jonka olen malttanut viettää läheisteni kanssa.

Kalenterin täyttyessä velvollisuuksista olen joutunut nipistämään liikaakin muiden ihmisten kanssa vietetystä ajasta. Samaan aikaan lähipiirini on huolissaan jaksamisestani. Asiaa ei helpota se, että Mummun ja Ukin luona vieraillessa olen ollut muutaman kerran nukahtamispisteessä neljästä kahvikupillisesta huolimatta. Silloin tuntuu, että lisään vain vanhojen ihmisten huolta entisestään. Mitä tuo stressihirviö on tehnyt meidän Villelle?

***

Ukkini täyttää tänään 75 vuotta. Isäänsä hän ei ehtinyt tutustua. Ukin isä kuoli seuraavana keväänä – juuri ennen talvisodan päättymistä. Jatkosodasta Ukki muistaa sen, kuinka mummot painuivat pommisuojaan kattilat päässä.

Nuoren lesken asema ei ollut helppo, eikä isättömän perheen taival ruusuinen. Ukin täti ja hänen miehensä auttoivat minkä pystyivät. He yrittivät saada poikaa käymään kouluja, mutta jääräpäisyys on aina kuulunut Ukin luonteeseen. Armeijassa Ukki vietti niin monta iltaa armeijan putkassa, että ehti lukea Raamatun kannesta kanteen. Ukista tuli lopulta sähköasentaja kaupungille ja hän oli asentamassa ensimmäisiä Valoviikkoja Tampereelle.

Mustavalkoisessa kihlajaiskuvassa kaksi nuorta ja kaunista ihmistä. Toisen kasvoilla vakava ilme, toisen hymy ei ole muuttunut vuosikymmenien kuluessakaan. Taisimme olla viettämässä Ukin ja Nummun hääpäivää, kun Ukki totesi mieleenpainuvan koskettavasti, että ”löysi onnensa pumpulilaarista”. Mummu ja Ukki olivat samassa puuvillatehtaalla töissä tutustuessaan.

Vakavampaan sävyyn Ukki on pohtinut, että tuo kohtaaminen pelasti hänet. Moni Ukin samanikäisistä tutuista on jo aikapäiviä sitten nukkunut pois. Moni joi itsensä hengiltä. Sodassa isänsä menettäneet pojat kantoivat kovaa taakkaa.

Ukille varmasti perhe, lapsenlapset, omakotitalo ja harrastukset ovat tuoneet elämään mieltä. Ja varmasti myös huolehtiminen Mummusta. Oikeastaan uskon, että molempia pitää liikkeellä huoli siitä, miten toinen oikein pärjäisi yksin.

Vietimme Ukin 75-vuotissyntymäpäivää perheen kesken viime sunnuntaina. Ukki kertoi šakkikellosta, jonka oli saanut lahjaksi viisikymmentä vuotta sitten. Se oli ollut sähkölaitoksen ruokatunneilla kovassa käytössä. Viisikymmentä vuotta on puoli vuosisataa, minkä Ukkikin näytti ymmärtävän. Aika kuluu nopeasti.

Serkun toinen lapsi sai nimekseen Martti, sama nimi kuin Ukilla. Lapsenlapsenlapsesta ja Ukista otettiin useampikin kuva syntymäpäivillä. Suvun vanhin Martti, 75, ja nuorin, vasta neljä kuukautta.