Paikat ja tarinat
Olen ensimmäistä kertaa Belgiassa. Jos minulla joskus olikin jotain ennakkokäsityksiä Keski-Euroopasta siistinä ja kiiltävänä, on realismi korvannut ne ensimmäisistä hetkistä lähtien. Belgia näyttäytyy rähjäisinä kaupunkeina, sekavina talomerinä, lähes nostalgisen vanhanaikaisina junina ja rautatieasemina.
Olen ystäväni luona, joka lähti vaihtoon Belgiaan. Reissaamme joka päivä junalla pitkimä matkoja. Junalla matkustaminen on aina tunnelmallista. Belgian vanhat junat, paikkaliputtomat kakkosluokan vaunut, ranskansorina ja hiljalleen tutuiksi käyvät maisemat tekevät siitä vieläkin hienompaa.
Keskustelemme jonkin verran, mutta enimmäkseen tuijottelemme ikkunoista, luemme ja kuuntelemme musiikkia hiljaisuudessa. Ystäväni lukee minun mukaani ottamaa Hesarin Kuukausiliitettä. Ensimmäiset suomenkieliset sanat paperilla pitkään aikaan. Kuulumisia ehtii vaihtaa kaupungeissa kävellessä, ravintolan pöydässä ja illalla nukkumaan käydessä.
Valloniassa junan ikkunasta näkyy loputtomiin peltoja, lehmiä, kyliä, vanhanaikaisia tehtaita – tavatonta kauneutta ja murheellista miljöötä. Junaa vaihtaessa Namurissä vedän keuhkot täyteen Belgian ilmaa.
Ystäväni valisti minua Belgian tilanteesta: Vallonia kukoisti raskaan teollisuuden aikaan, mutta on nyt jäänyt kehityksessä jälkeen. Tämä näkyy Liègessä, jossa viidennes asukkaista on työttömiä, talot rapistuvat ja laitakaupungin rautatieaseman portin päällä on piikkilankaa kerällä.
Maatalouspainotteinen Flanderi taas oli ennen köyhempi, mutta on nyt mennyt Vallonian ohi.
Eivät asiat kuitenkaan ihan huonosti ole. Liège-Guilleminsin rautatieasema on varmasti kaunein näkemäni rautatieasema. Maailma menee eteenpäin. Aseman viereen on kohonnut lasinen toimistorakennus.
Bryssel on kuin oma saarensa keskellä Belgiaa. EU-korttelissa lasisten rakennusten välissä kävelee nopeaan tahtiin virkamiehiä puvuissaan. Muutaman korttelin päässä vallan keskipisteestä on rähjäisiä taloja ja likaisia katuja. Euroopan parlamentin rakennuksen toisella puolella on maisemaan heikosti istuva vanha tiilinen rakennus. Sen pihalla ihmiset viettävät kesäpäivää parlamenttitalon hohtaessa takana.
Kierrämme kahdessa päivässä kiitettävän määrän taidemuseoita. Magritte-museo on puhutteleva. Myöhäiskeskiajan ja renessanssin taiteelle omistetussa museossa tajuaa tuntuvasti, miten hallitsevassa asemassa kristinusko on ollut länsimaiselle taiteelle. Esillä on mestareita ja tuntemattomampia taiteilijoita.
Flanderissa talot ovat paremmassa kunnossa. Junan valotaulun kieleksi vaihtuu hollanti. Antwerpen. Pääkaupungin tuntua. Pitkä rantakatu joen varrella. Satama. Baudelaire oli oikeassa.
Uskomukset ja kokemukset
Antwerpenin katedraali lienee kaunein näkemäni kirkko. Suuri, täynnä yksityiskohtia, alttareita, historiaa ja hartautta. Saarnastuolin puuveistokset näyttävät kuin paikalleen jähmettyneiltä, joskus eläneiltä hahmoilta. Katedraalin kupolin sisäkattoon on ikuistettu neitsyt Marian ylösnousemus. Valtavat Rubensin taulut. Kolmikymppisen taiteilijan on täytynyt kokea jotakin niin vahvasti, ettei sellaiseen ole kenellä tahansa pääsyä.
Trierin tuomiokirkossa osallistun toista kertaa katoliseen messuun. Samalla ihastelen upeita veistoksilla koristeltuja marmorialttareita ja kattojen marmorihahmoja. Tuomiokirkon museo on suljettu. Maanantai on Saksassa krapulapäivä. Seuraavana päivänä koluan museota kolmatta tuntia. Yhdessä huoneessa on seinillä freskoja 300-luvulta. Niissä näkyy konkreettisesti historian rapistuminen ja se, miten paljon meillä jää arvailujen varaan. Historia on rekonstruoitua menneisyyttä, läsnä murentuvana ja haalistuvana jäämistönä. Museot herättävät minussa alituiseen menettämisen pelkoa. Miten meille käy, jos tämä – kaikki – ei säily jälkipolville?
Seison pitkään erään 1550-luvulla maalatun triptyykin äärellä. Triptyykien hienous on se, miten niistä on luettavissa jokin tarina. Tämä triptyyki kertoo tarinan hyvin vähillä vihjeillä. Meille tarina on HBO:n tv-sarja. Pysähdymme sen massiivisuuden edessä. Pystyykö nykyihminen näkemään mitään koskettavaa taideteoksessa, jonka tarina on kolmessa kuvassa? Taideteoksessa, jota joudumme tulkitsemaan yli ajansaatossa tapahtuneen rapistumisen ja meille vieraan symboliikan.
En tiedä ajan taiteilijoiden hengenelämästä, mutta kristinusko on saanut ihmiset näyttämään taituruutensa koko mitassa. En pidä taidetta lainkaan huonona keinona pyrkiä kohti jotakin suurempaa, pyhää. Taiteessa kohtaa ajallinen ja iankaikkinen, luomisen hetki ja katsojan kokemus monen sadan vuoden kuluttua. Emme tiedä paljoakaan myöhäiskeskiajan tai renessanssin taiteilijoista, mutta he ovat töillään muuttuneet kuolemattomiksi. Heidän kauttaan meillä on portti ajan kauneusihanteisiin, elämäntapoihin, tyyliin, uskomuksiin, kadonneeseen aikaan.
Maalausten kuvaukset helvetissä ovat täynnä otuksia, joista nykyajan elokuvantekijät olisivat kateellisia. Ihmisen mielikuvitus on ehtymätön. Ainoana erotuksena on se, että nuo taiteilijan loihtimat paholaishahmot pelottivat ajan ihmisiä todella. Nykyihmisen pelot eivät ajoitu kuolemanjälkeiseen elämään, vaan elämään ennen kuolemaa. En tiedä, löytääkö taide niille ilmaisua, mutta rinnan päällä ne painavat ihan yhtä elävästi. Helvetti on irti.
Ihmiset ja identiteetit
Luxemburg osoittautuu seesteisyyden salapaikaksi. Kaupungin keskusta on rakennettu korkealle. Alhaalla on puita, puistoa, nurmikkoa, vähän vettä. Komeat ja korkeat sillat, suurherttuan palatsi ja vanhat rauniot tekevät kaupungin profiilista jylhän ja taianomaisen. Kaupunki vihjaa suurista seikkailuista, mutta on lopulta nopeasti nähty.
Luxemburg on historiansa aikana menettänyt paljon alueita ympäröiville maille. Identiteettiä onkin etsitty kansallisuuden sijaan eurooppalaisuudesta. Asemilla ja teidenvarsilla näkyy enemmän Euroopan unionin tähtilippuja kuin Luxemburgin lippuja.
On aika hyvästellä Belgian-ystäväni ja jatkaa omin neuvoin Trieriin. Tarkistan, että minulla on tarvittavat matkaliput. Luxemburg-Wasserbillig taittuu junalla.
Junamatkailussa on etunsa, mutta linja-autolla matkustaminen vuoristoisen seudun poikki tuo mukavaa vaihtelua. Tuulivoimapuisto vuorilla. Korvat menevät alamäessä lukkoon. Bussi laskeutuu pitkiä, mutkittelevia mäkiä alas Trieriin. Vasemmalla näkyy Mosel-joki, joka on tiettävästi Euroopan vanhimpia jokia.
Trier on Saksan vanhin kaupunki. Trier oli merkittävä kaupunki jo Rooman valtakunnan aikaan. Kaupungin museoissa tunnutaan olevan ylpeitä kaupungin pitkästä historiasta. Historia elää myös rakennuksissa torin laidalla, kirkoissa, Porta Nigran mustissa seinissä. Se on edelleen huomattavin maamerkki kaupunkiin saapuvalle.
Istun Trierin aseman pihassa, toisessa kädessä matkalaukku ja toisessa olut, ilta-aurinko lämmittää selkää. Odottaessani ystävää hakemaan minua asemalta kuuntelen suomalaista musiikkia ja hetkessä on jotain yksityistä. Ystäväni kertoo kokeneensa samoin. Kuuntelemme hänen luonaan Ismo Alankoa.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Trierissä syön italialaista jäätelöä ja juon espressoa. Maksan tuosta lystistä vain pari kolikkoa. Katselen terassilta tuomiokirkkoa, jossa aamulla olin messussa. Hetken tunnen itseni tervetulleeksi ja kotoisaksi. Olen vieraassa kaupungissa, jossa ihmiset puhuvat minulle vierasta kieltä. Silti tämä kokemus tuntuu enemmän omalta kuin moni hetki kotikaupungissani.
Olen yhä enemmän alkanut ajatella, että osa on alun alkujaan syntynyt väärään paikkaan. Tunnen liian monta kodin, identiteetin etsijää, että voisin uskoa ihmisen kodin olevan siellä minne on sattunut syntymään. Etsijä joutuu kuitenkin toistuvasti selittelemään, miksi jossakin muualla on parempi. Ei saisi olla tyytymätön, kun on saanut lottovoittona hyvinvointivaltion, ilmaisen kouluruuan ja turvalliset kadut. Olkoot onnellisia ne, jotka viihtyvät parhaiten siellä, missä ovat aina olleet. Omasta onnestaan ei silti pidä tehdä muille riippakiveä ja lakitekstiä.
Miksi minulla olisi otto-oikeus siihen, missä toinen löytää rauhan? Miten se on minun identiteetistäni pois, että toinen on erilainen?
Trierissä vaihto-opiskelijoiden kanssa iltaa istuessa aloin ensimmäistä kertaa harkita vaihtoon lähtöä. Olen hyvällä tavalla kateellinen ystävälleni siitä, mistä hän on puolen vuoden aikana päässyt osalliseksi ja mitä kaikkea hän on kokenut.
Valitse kaupunki, hyppää puoleksi vuodeksi pois mukavuusalueelta, puhu muuta kuin äidinkieltäsi, tutustu uusiin ihmisiin.
Lopulta on kyse ihmisistä. Vastaavaa kuin Trierin opiskelija-asuntolan yhteisöllisyys olen nähnyt vain elokuvissa. Identiteetti syntyy yhteisöllisyyden kokemuksesta. Emme kytke itseämme kivisiin kaupunkeihin, vaan toisiin ihmisiin.
Lähes jokaisella asemalla, jolla olen vaihtanut junaa, olen nähnyt laiturilla hyvästejä jättävän parin. Rautatiet yhdistävät ja erottavat. Loputtomasti uusia päämääriä, uusia mahdollisuuksia, uusia paikkoja, uusia ihmisiä, uusia rakkauksia, uusia koteja.
Kohtaamiset ja toiseus
Taitan viimeisenä päivänä matkaa yhteensä viisi tuntia bussilla ja junalla. Luxemburg-Bryssel-junassa vastapäisen loosin mies vääntäytyy makuuasentoon ja havahtuu vain kuunnellakseen kuulutuksia. Hetken päästä hän alkaa syödä lusikalla melonin puolikkaan sisusta. Hymyiltyäni miehelle tämä tarjoaa minulle toista puolikasta. Siirryn istumaan vastapäätä miestä. Hän poistaa siemenet puolikkaasta ja ojentaa minulle parmankinkkua. ”Se on parasta näin.”
Syömme. Mies kertoo olevansa kotoisin Angolasta ja asuvansa Lillessä, Ranskassa. Esittäydymme lopuksi. Hän on Anthony.
Meloni ja parmankinkku maistuivat erinomaisilta. Makua paremmin mieleen jää kohtaaminen. Anthony antoi omastaan puolet ventovieraalle. Matkanpään sijaan meitä yhdistää matkanteko.
Marloie-Ciney-Namur-Gembloux-Ottignies.
Cineyn asemalla déjà vu tulomatkasta. Kauniita kirkkoja, pieniä kyliä. Mustavalkoisia, ruskeita, valkoisia lehmiä laiduntamassa radanvarrella. Nanine. Ajamme niin hiljaa aseman ohi, että pystyn lukemaan sen nimen sinisestä kyltistä. Alkumatkasta tyhjä vaunu täyttyy pitkin matkaa. Marloiesta Namuriin pyörittelen kynää, kokoan ajatusten palasia. Namurissä haluaisin käydä, jos vielä palaan joskus Belgiaan. Ottigniesista junaan noussut mies istuu vastapäätä. Miehellä on hieno paita.
Pahin virhe on luulla, että lähtökohdat olisivat omaa ansiotani. Poliitikko, joka ei suostu avaamaan lintukodon portteja sotaa pakeneville. Opiskelija, joka yliopiston kuppilassa halveksii työttömiä. Kaupunkilainen, joka ei halua kehitysvammaisia, maahanmuuttajia, vähävaraisia tai ylipäätään erilaisia ihmisiä naapureikseen. Se on ymmärtämättömyyttä, jonka ainoa peruste on empatiakyvyn puute.
Kukaan meistä ei ole valinnut vanhempiaan, aikansa taloussuhdanteita, sotaa tai rauhaa, kehitysmaata sen paremmin kuin pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Meidän on aina muistettava, että osamme olisi voinut olla täysin toinen. Sen varaan tulee perustaa tekonsa, ideologiansa ja diskurssinsa.
Matkalla ollessa näen paljon asioita, jotka ovat paremmin muualla kuin meillä. Trierissä viinibaari keskellä toria, olutta aukiolla jalkapalloa katsellessa ilman anniskelualueen aitoja, Belgian GoPass, jolla saa tehdä edullisesti kymmenen matkaa mihin tahansa.
Samalla huomaa, mikä on hienoa omassa kotimaassa. Kapeat tuloerot ja laajalle levittäytynyt hyvinvointi. Ystäväni kertovat, miten osaavat nyt enemmän arvostaa Kelan ateriatukea, jonka ansiosta korkeakouluopiskelija saa lämpimän ruuan alle kolmella eurolla. Vaikka Valtion Rautateiden langaton verkko ei aina toimikaan, tulee sitä ikävä belgialaisessa junassa, kun ystävältä saadut reittiohjeet ovat nettiyhteyden takana ja älypuhelin ei lähetä minkäänlaista signaalia.
Kyse on perspektiivistä mutta myös heittäytymisestä vieraan rooliin. L’entranger. Meillä on lopulta hyvin vähän mitään omaa. Olemme vieraita, sivullisia, osattomia. Minulla ei ole sananvaltaa, vaikka näkisin huomautettavaa.
Puheoikeutemme on yhtä sattumanvarainen kuin osamme. Kamppailemme täydellisen vaikenemisen ja vastapuolen korvien tukkoon huutamisen välillä. Teemme toisen arvoista mielipiteitä ja omista mielipiteistämme arvoja. Olemme jokaisen hyvän käsitteen ja argumentin inflaatio.
Ja silti olemme jatkuvassa rajankäynnissä. Tulen vihaiseksi, kun näen jonkun matkaillessaan kulkevan imperialistin elkein. Turisti, joka haukkuu huonokuntoisia rakennuksia sodan ja konfliktien runtelemassa maassa tai elää luksuselämää, joka on revitty paikallisen huono-osaisen duunarin selkänahasta.
Sanomatta jättäminen on valinta. Puhumattomuus on hiljainen myönnytys niille, jotka huutavat äänekkäimmin. Tekemättä jätetty teko on valinta olla pysäyttämättä diktaattoria, sotahullua ja kiduttajaa.
Hetket ja matkat
Lähdin puhdasoppiselle pakomatkalle. Viimeiseen vuoteen on mahtunut vastoinkäymisiä ja vastuuta. Näitä kahta yhdistää se, että ne kasvattavat. Olen joutunut nöyrtymään, palaamaan lähtöpisteeseen. Niin työläs kuin vuosi on ollutkin, se on ollut siunaus. Olen tehnyt enemmän töitä kuin koskaan ja joutunut huomaamaan rajani.
Matkustaminen on liikettä par excellence. Hetki vieraana toisessa maassa, oudoissa kaupungeissa. Palaan samaa reittiä takaisin, mutta meno- ja paluumatkoissa on vain murto-osa mitään samaa.
Matkustamisessa sietämätöntä ja hienoa on se, kuinka päämäärän valitessa sivuutamme hurjalla nopeudella niin monta vierailun arvoista, ainutlaatuista, kaunista paikkaa. Kuinka lentokoneessa ei ole kuin tuntematonta mannerta ja merta kahden lentokentän välissä. Junan ikkunassa nimettömiä kyliä. Matkustaja odottaa tuntikausia päämääränä olevaa asemaa, eikä sillä mikä jää ikkunan toiselle puolelle ole väliä. Kuitenkin ohi vilisee lukemattomasti näkemisen arvoisia paikkoja. Siellä on jonkun arki ja koti, kenties jonkun ainoa elinpiiri.
Eikä kaikki kuitenkaan ole loputtoman vierasta. Paluumatkalla maisemat, tavat, asemien nimet ovat vähän tutumpia. Aika ei mene uuden ihmettelyyn, vaan enemmän reflektointiin. Rutiini on pohja, jonka päälle voimme alkaa kerryttää uutta. Kun on jotakin mikä pysyy, kestämme menetykset, tappiot ja yllättävät vastoinkäymiset.
En itse ole sama. Jokaisesta kohtaamisesta kannamme sirpaletta mukanamme. Identiteetti on loputon mosaiikki. Ei ole väliä vaikken löytäisi mistään paikasta kotia. En sure lähtöä, ei haittaa vaikken koskaan palaisi juuri tähän paikkaan. Ei ole väliä vaikken vuoden päästä muistaisi kuin murto-osan. Vain sillä on väliä miten kohtaamiset ja kokemukset tulevat lihaksi, kun kohtaan tuttuja ja vieraita ihmisiä. Sillä on merkitystä, miten nuo kohtaamiset näkyvät, kun tavalla tai toisella vaikutan, kirjoitan, puhun.
Koti
Lentokentän meteliä, kiirettä ja ihmisvirtaa ei voi paeta musiikkiin eikä olueen. Lähtöportin tietämillä istuu paluulennon kanssamatkustajia. Kukaan ei hymyile. Paluu Suomeen alkaa tuntua todelliselta.
Kotona. Kuukausi matkastani otan muistiinpanot esiin aikeenani viimeistellä tämä teksti. Työ jää kesken. Jokainen lause tuntuu riittämättömältä. Yritän kuunnella matkan soittolistaa herättääkseni päässäni henkiin Antwerpenin katedraalin, Namurin tuoksun, Anthonyn kasvot ja lentokentän metelin.
Molemmat minua majoittaneet ystäväni ovat palanneet Suomeen. Olen saanut iloisena viettää aikaa heidän kanssaan, kuunnella miten he ovat oppineet itsestään. Uskon, että maailma on parempi paikka jokaisen tehdyn kulttuurinvaihdoksen jälkeen. Miten yhteiskunta voisi rohkaista yhä useampia lähtemään ja hankkimaan vuorovaikutusta?
Nyt kun matkasta on kulunut neljä kuukautta, olen tosissani saamassa tekstin viimeisteltyä.
Kirjoitin huhtikuussa siitä, rakennammeko Eurooppaa rikollisten vai reilaajien ehdoilla. En ole kohdannut sellaista turvattomuutta, jonka torjumiseen vaihtaisin kolmessa maassa vierailun viikon aikana. Minun Eurooppaani Anthony on tervetullut. Minua ei pelota tai ilahduta ihmisen ihonväri, vaan se miten tämä kohtaa lähimmäisen.
Ei ole sellaista uhkakuvaa, johon olisin valmis vaihtamaan matkustamisen ilman jatkuvia rajamuodollisuuksia eikä sellaista riskitekijää, johon olisin valmis vaihtamaan ihmisten mahdollisuuden vuorovaikutukseen. Kun pystytämme rautaportin rajalle, menetämme otteen siitä, millaista kuvaa meistä sen jälkeen rakennetaan toisella puolella. Se on kädenojennus niille tahoille, jotka pelkoa levittävät.