Matka liukuportaista metron laiturille kestää alle minuutin. Rautatientorilta Ruoholahteen kulkee kolmessa minuutissa. Juna menee kiertoraiteelle, pyydämme matkustajia poistumaan junasta. Länsimetro ei kulje vielä ainakaan vuoteen. Ruoholahden jälkeen alkaa Espooseen asti ulottuva tyhjä tunneli, jossa työmiehet odottavat ties mistä kaukaa tulossa olevia osia. Maan pinnan yläpuolella toimistoissaan pukumiehet hikoilevat, kun virheet ja turha optimismi paljastuvat uutislähetyksissä ja lehtien selvityksissä. Sin Cos Tan kiihdyttää tempoaan samaan tahtiin metrojunan kiihdyttäessä kulkua.
Olen miettinyt: Rautatientorin S-market on aina auki. Sen valot eivät koskaan sammu, eikä koskaan tule vartijoita ja tarkasta viimeisten asiakkaiden vielä jonottaessa, että kauppa varmasti on tyhjä. Silti siellä tehdään samoja ylläpitotoimia kuin kaikissa muissakin kaupoissa: siivotaan lattioita ja täytetään hyllyjä. Lasketaanko kassaa päivän päätteeksi, kuten muissa S-marketeissa, vaikka päivä ei pääty?
Kaupunki ei nuku, ei tule hetkeä, jolloin sen kaduilla ei kulkisi joku, eikä hetkeä, jolloin se olisi tyystin tyhjä, ihmiset koteihinsa sulloutuneina. Kun kaupunki johonkin on asettunut, kun on tullut piste, historiallinen taitekohta, jonka jälkeen kaupunki on kaupunki eikä jotain muuta, niissä ei ole ollut tapahtumatonta hetkeä.
Itämerenkadulla tuulee kovempaa kuin Tapulikaupungissa. Ruoholahdessa merituuli tuntuu enemmän, vaikka aina sen huomaa, kun saapuu Helsinkiin. Tänään on annettu tuulivaroitus. Istumme silti kattojen yllä Kaapelitehtaalla. Joukko hiljaisia ihmisiä kokoontuneena kirjoittamaan. Hieman eksoottisempi paikka, tomaattipuu, mansikoita ja muita kasveja laatikoissa. Alhaalta kuuluvat skeittauksen äänet – jotka myöhempi näköhavainto todistaakin potkulautojen ääniksi –, innokkaat huudahdukset ja selostajan äänentoiston vahvistamat kehotukset antaa iso käsi, lautojen kolahdukset asvalttiin. Jossain kauempana työkoneet pitävät päättymätöntä ujellusta, tehdasalue huminaa ja kolinaa.
Olemme asuinalueella, jossa ihmiset arvostavat hyvin aseteltuja parvekekasveja, omaa rauhaa ja tilaa. Tämä on asuinalue, jossa on luontevaa, että loppukesän iltapäivässä käydään potkulautakisoja.
Paavalinkirkko, Mikael Agricolan kirkko, Johanneksenkirkon kaksoistornit. Kantakaupunkiin on pitempi matka kuin merenrantaan. Lentokone nousee ilmaan suoraviivaisesti yläpuolella. Se jättää kemikaalivanan, jota joku pelkää ymmärtämättä, että on todempiakin pelonaiheita.
***
Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan kuulee Helsingin päärautatieaseman kuulutukset hyvin. Ne kaikuvat, mutta sanoista saa selvän. Syksy on edennyt syyskuun viimeiselle kolmannekselle, eikä aurinko enää lämmitä kuten se vielä kuukausi taaksepäin teki. Ulkona tarkenee silti istua sen aikaa, kun on valoisaa.
Iltapäivällä käyn asioilla Käpylässä. Vuoden aikana olen saavuttanut jotain, mihin en tiennyt noin vain ilman opettelua kykeneväni, nimittäin Helsingin maantieteen jonkinasteiseen oppimiseen. Tiedän, missä ovat Käpylä, Malmi, Vuosaari, Vallila, jne jen. ja miten ne ovat suhteessa toisiinsa. En osaisi nimetä, millä bussilla mihinkin pääsee, mutta minulla on jonkinlainen suuntaa-antava kokonaiskuva kaupungista, johon olen vaivihkaa asettunut.
Kuten usein kuluneella viikolla, päätän nopean tuttuihin paikkoihin palaamisen sijaan harhailla hetken. Eksyä harkitusti. Kulkea muistin ja aavistuksen varassa johonkin pyrkien mutta ei-mitään etsien.
Lippakioskilla americanoa lasikupista. Mies ja nainen puhuvat koulutusleikkauksista ja Rakkautta & anarkiaa –ohjelmistosta. Vieressä mies, elämää nähnyt, juo kahviaan, leikkaa sinihomejuustoa croissantinsa päälle. Nuorempi mies hänen vieressään juo kaljaa tölkistä. On iltapäivä, on lämmin, on ampiaisia. On seinälle ripustetut kahvipannut, sama tuoksu kuin vanhoissa taloissa, peltinen tiski, loputtomiin aikaa ja vääjäämätön syksyn loppu.
Tämä syksy on ollut minulle poikkeuksellisen hyvä. Olen parin viikon aikana saanut enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan. Olen hoitanut opintoni pääosin moitteetta, selviytynyt vastuistani ja edistänyt samalla lukuisia omia pieniä kirjoitusprojekteja. Olen jaksanut herätä aikaisin, olen ollut tehokas, olen ollut ahkera. En ole lannistunut enkä tuntenut vetämättömyyttä, sitä samaa, jota olen tuntenut pitemmän aikaa.
Muutamana viimeisenä vuotena en ole elänyt elämää, jota haluaisin elää. Vasta tämän syksyn ensimmäiset viikot, tehokas työnteko ja riittävä määrä joutilaisuutta, palautuva luovuus ja tasapaino ovat olleet sitä mitä haluan. Ja jatkuvasti pelkään, että tasapaino pettää, että suistun samoihin tuntemuksiin kuin aiemmin.
Palatessa Tapulikaupunkiin näen kiipeilytelineellä leikkiviä lapsia. Muistan miten lapsena aina illat alkoivat syksyllä hämärtyä yllättäen, pimeä ja kylmä tulivat yhtä aikaa, viileät sormet, lämpöä hehkuvat posket sisään päästyä, outo kaipuu takaisin ulos ja helpotus lämpimästä yhtä aikaa.
***
Olen tullut samaan paikkaan, jossa olin lähes täsmälleen neljä vuotta sitten. Olen Pekka Haaviston vetämällä ulkopolitiikkaa ja konflikteja käsittelevällä kurssilla, kuten olin myös neljä vuotta sitten. Osallistujista yksi toinenkin on niin ikään neljä vuotta sitten paikalla olleita. Lopuissa on tuttuja entuudestaan ja suurin osa tuntemattomia.
Paikka on Kulttuurikeskus Sofia, entinen Osuuspankin opisto. Sitä pyörittävät nykyään ortodoksit. Paikoin voi nähdä merkkejä Osuuspankista, kuten logoja ovenkahvoissa. Ortodoksien omistuksesta kertovat ikonikuvat ruokasalin ja alakerran käytävien seinillä ja venäjänkieliset opasteet.
Hotellihuoneen parvekkeelta voin nähdä meren. Tumman veden voi vain vaivoin erottaa yötaivaasta, mutta siellä se on. Kun päivällä olemme kokoontuneet saliin, ikkunoista huoneen molemmin puolin näkyy mäntyjen runkoja ja alimpia oksia. Emme ole kummoisenkaan matkan päässä Helsingin keskustasta saati sen asuntoja ja ihmisiä täynnä olevista lähiöistä.
Vain muutama viikko ennen kuin kuulin tämänvuotisesta kurssista olin ajatellut, että olisi hienoa päästä uudemman kerran viikonlopuksi perehtymään intensiivisesti ulkopolitiikkaan. Kurssi neljä vuotta sitten on jäänyt mieleeni erittäin omaleimaisena ja hienona kokemuksena. Seuraan edelleen päivittäin niiden ihmisten tekemisiä, joihin tutustuin tuolla kurssilla.
Olin täällä neljä vuotta sitten. Nautin puolentoista kilometrin kävelymatkan aikana heräävästä aamusta, usvaisesta merenrannasta ja männyistä, mäntyjen peittämästä niemestä, merenlahdista molemmin puolin niemeä. Ensimmäiset tarkemmat muistikuvat palaavat mieleen, kun saavun kurssikeskuksen pihapiiriin. Muistan kävelymatkat kahden rakennuksen välillä ulkokautta.
Muistan respan ja respan työntekijän, jolla oli tuuheimmat koskaan näkemäni pulisongit. Muistan saunan ja uima-altaan. Muistan saunan isommaksi, altaan saman kokoiseksi. Vasta uima-altaalle päästyä muistan, että viimeksi täällä ollessa paikalla oli joukko vaihto-opiskelijoita, joiden kanssa vietimme aikaa altaalla. Nyt olemme täällä nelistään, kaikki tuttuja tai samana päivänä tutustuneita.
Neljä vuotta sitten olin aloittamassa opinnot Tampereen yliopistossa. Olin ollut vihreiden toiminnassa vasta lyhyen aikaa. Neljä vuotta sitten keskusteltiin Euroopan unionin tulevaisuudesta talouskriisin jälkeen ja kaikki olivat varmoja, että se tulisi menemään ohi pian. Arabikeväästä puhuttiin, mutta sen ikäviä seurauksia ei vielä tiedetty koko mitassaan. Ydinaseettomasta maailmasta ja maailmanhallituksesta puhuttiin.
Neljä vuotta sitten kukaan ei osannut aavistaa, että Venäjä miehittäisi Krimin, Iso-Britannia äänestäisi EU:sta eroamisen puolesta tai että Lähi-idästä nouseva terroristijärjestö tappaisi Euroopassa toinen toistaan julmemmilla tavoilla ihmisiä. Neljä vuotta sitten ihmiset saivat asua kodeissaan, eikä heidän tarvinnut lähteä vieraisiin maihin vain kohdatakseen syntipukin roolin ja hyvinvoivien ihmisten vihan.
Lauantaina samaan aikaan, kun olemme koolla Itä-Helsingissä, keskustassa viisitoistatuhatta ihmistä marssii osoittamassa mieltään rasismia vastaan. Mielenosoitus järjestettiin, kun viikkoa aiemmin suomalainen nuori mies oli saanut surmansa jouduttuaan natsin pahoinpitelemäksi. Helsingin keskustassa.
Keskellä mäntyjä ja luonnon hiljaisuutta on vaikea kuvitella olevansa samassa kaupungissa. Kuvat mielenosoituksista ovat kuin jotakin kaukana muille ihmisille tapahtuvaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kansainväliset konfliktit tuntuvat jotenkin ymmärrettäviltä, kokonaisuuksilta, joilla on alkunsa ja eri vaiheensa, ehkä loppukin. En ole muutamaan vuoteen kuullut mitään konkreettisesta rauhantyöstä: että jossain tuolla mistä meille asti ei välity kuin tuhoa ja kuolemaa, käydään neuvotteluja ja sitoudutaan yhdessä ottamaan askelia kohti rauhaa. Että kyse onkin vain kulttuurien kohtaamisesta, toisen arvostamisesta ja sen pohjustamisesta, että seuraavat sukupolvet eivät enää tarttuisi aseisiin ja kostaisi.
Kuinka suuri on suuri kalifaatti. Miksei länsi tunnusta vaaleilla valittua islamistista puoluetta. Mitkä ovat raudan syntysanat.
Aamulla kävelen rantaviivaa ohi kieltomerkkien niemen kärkeä kohti. Kun katson vastapäisiä saaria, tajuan että aurinko oikeasti nousee idästä.
Laula se pois. Laula nuo maisemat pois.
***
Olen tullut varmemmaksi: kodin voi rakentaa minne vain. Olen tullut epävarmemmaksi: mihin rakentaa koti, mikä on koti, milloin on koti, missä on koti, ketkä ovat koti. Olen tullut varmemmaksi: asiat muuttuvat hetkessä ja kerralla, se on vääjäämätöntä. Olen tullut epävarmemmaksi: mitä ovat löytäminen, asettuminen, tyytyminen, onnellisuus, vapaus.
Olen ajatellut kuolemaa. Olen ajatellut enemmän muiden kuolemaa kuin omaani. En ole ollut huolissani siitä, mitä minulle tapahtuu sitten kun kuolen. En ole odottanut kuolemaa. Pelkään sitä että joku minulle rakas kuolee.
Olen harkinnut: lähtemistä, jäämistä, unohtamista, anteeksiantoa. Olen harkinnut: muuttamista toiseen kaupunkiin, ihmissuhteiden lopettamista, rehellisyyttä, pään ajamista kaljuksi, tatuoinnin ottamista, äkkilähtöä toiseen maahan. Olen päättänyt jättää kaiken, aloittaa alusta, katkaista välit menneeseen. Mitään niistä en ole toteuttanut. Olen harkinnut kuukautta ilman viinaa.
Olen kyllästynyt: omiin ajatuksiin, ihmisiin joita pidän turhanpäiväisinä, mielenkiinnottomina, liian naiiveina, liian kyynisinä, liian inhimillisinä.
Olen tajunnut olevani kliseinen. En ole elänyt kuten opetan koska en pystyisi siihen. En ole opettanut kuin elän koska en haluaisi kenenkään elävän niin kuin itse elän. Pidän elämästäni sellaisena kuin se on nyt. Olen pitänyt elämästäni sellaisena kuin se on ollut ennen mutta silloin olen ollut itsekin kuin olin ennen enkä ole nyt sitä mitä olin ennen vaikka en enää aktiivisesti yritä olla muuta kuin olin ennen. Olen hyväksynyt paljon, suvainnut jotakin, arvostanut vähän. Arvostan enemmän muita kuin itseäni. Minusta se on hyvä lähtökohta.
Olen pohtinut sitä, miten suomen kielen sana ”olen” sitoo arkipäiväiset tekemiset ihan eri tavalla ja erehdyttävästi kuin osaksi identiteettiä. Ei kieliopin, vaan syntaksin tasolla. Olen alkanut käyttää sanaa ”kuin”. Olen päättänyt vähentää. Olen pelännyt sitä, että kun kerran aloitan, en osaakaan lopettaa, että homma riistäytyy käsistä.
Olen aloittanut ihmissuhteita vääristä syistä. Kaikki ihmissuhteet aloitetaan aina jossain määrin vääristä syistä, oikeita syitä ei ole. Onko tässä väärän vastakohta oikea vai hyvä?
Olen laskenut rahojani. Olen seissyt kassalla, unohtanut tilini saldon ja pelännyt koneen ilmoittavan jonkin kohteliaan tekosyyn merkiksi siitä että rahani eivät riitä. Minulla ei ole säästötiliä, jolta siirtäisin rahaa käyttötilille.
Olen nostanut opintorahaa, opintotuen asumislisää, opintolainaa, toimeentulotukea, yleistä asumistukea, palkkaa joka on ollut suurempaa kuin aiemmat palkkani haluamatta tai osaamatta säästää siitä siivuakaan. Olen hakenut luottokorttia. Olen saanut luottokortin.
Olen mielistellyt ihmisiä joista en pidä saadakseni näistä hyötyä. Olen mielistellyt ihmisiä saamatta näistä mitään hyötyä. Olen mielistellyt ihmisiä joista en pidä toivoen saavani näistä jotain hyötyä saamatta näistä mitään hyötyä.
Olen tunnustanut syntini ja saanut anteeksi. Olen rikkonut uudestaan. Olen tunnustanut syntini uudestaan ja saanut anteeksi uudestaan. Olen ajatellut: ainoa merkki siitä, että olen saanut syntini anteeksi on papin varma ääni. Olen ajatellut: miksi saan syntini anteeksi, miksi pappi on siitä niin varma.
Olen saanut velkani anteeksi, mutta jo samana päivänä perinyt pienempää saatavaa joltakulta muulta. Olen vakuuttunut: Jeesus eli muiden siivellä, söi muiden ruokaa, joi muiden viiniä. Jeesuksen ei tarvinnut periä pieniä velkoja muilta, koska hän ei ollut kenellekään velkaa. Olen ymmärtänyt, että vakuuttumiseni tästä on näsäviisasta saivartelua, ohittaa opetuksen metaforisen luonteen, älä tule opettamaan minua, tiedän jo.
Olen katunut kirjoittamiani tekstejä, pitkiä lyhyitä tärkeitä merkityksettömiä. Olen katunut Facebook-kommenttejani. Olen pelännyt paljastuvani, jääväni kiinni, joutuvani liemeen, tukalaan tilanteeseen, puhutteluun. Olen joutunut kerran puhutteluun, mutta se olikin ystävällinen puhelinsoitto, mutta se oli silti puhuttelu.
Olen pohtinut, mitä vastaan lipuntarkastajalle kun minulla ei ole ollut matkalippua. Olen keksinyt mielestäni hyvän tekosyyn kaavan, mutta olen päässyt harvoin käyttämään sitä. Olen valehdellut läheisille, tuntemattomille ja ihmisille joista en pidä. Olen jäänyt kiinni valheista. Olen jättänyt kertomatta asioita parisuhteessa. Olen jättänyt kertomatta, vaikka olisi ollut sopiva tilaisuus. En ole halunnut kertoa. Olen pelännyt kertoa itsestäni asioita, sillä pelkään, että niitä käytetään minua vastaan. Olen ollut vainoharhainen, etäinen, vaikea, mustasukkainen. Olen ollut rasittava, olen ollut liian hyvä.
Olen käynyt mielessäni täydellisiä keskusteluja, joita en ole tosipaikan tullen kyennyt toistamaan joko siksi, etten ole muistanut ensimmäistä repliikkiäni tai siksi, ettei toinen ole käyttänyt hänelle valitsemiani täydellisiä, omia repliikkejäni tukevia repliikkejä.
Olen pelännyt enemmän sitä että joku lukee tekstini mutta ei pidä siitä kuin että kukaan ei lukisi tekstejäni. En pelkää, että kukaan ei lukisi tekstejäni. En toivo, että kukaan ei lukisi tekstejäni. En usko, että kukaan ei lukisi tekstejäni. Tiedän, että sinä luet tekstejäni kun luet tämän. Tiedän, että sinä pidät tätä kornina, kun luet tämän. Minä pidän tätä kornina, pidätkö sinä?
Olen pelännyt haisevani, olen pelännyt sanovani jotain sopimatonta, olen pelännyt paljastavani liikaa. Olen pelännyt etten osaa lopettaa kun olen kerran aloittanut. Olen nähnyt unia joissa kävelen alasti paikkoihin tietämättä miksi olen alasti. Edes unien muut ihmiset eivät ole puuttuneet alastomuuteeni.
Olen pelännyt näyttäväni tyhmältä kun kävelen. Olen pelännyt näyttäväni rumalta kun olen alasti. Pidän itseäni mieluummin rumana kuin komeana. Pidän itseäni harvoin komeana mutta useammin rumana kuin komeana. En osaa pitää itseäni komeana mutten yleensä pidä itseäni rumanakaan.
Olen hämmentynyt kun joku on ollut ihastunut minuun. Olen pitänyt sitä vaivaannuttavana, epäuskottavana, epätodennäköisenä, epäkiitollisena. Olen pelännyt tuottavani ihmisille pettymyksen. Olen tuottanut ihmisille pettymyksen vaikka he eivät sano sitä minulle. Olen huomannut sen heidän katseistaan, kuullut heidän sanoistaan, nähnyt heidän helpotuksestaan kun he pettymyksen jälkeen ovat päässeet minusta eroon. Olen pettynyt muihin ihmisiin ja siksi tiedän että myös muut ovat pettyneet minuun.
Olen pelännyt olevani liian kyyninen. Olen ollut liian positiivinen. Olen kuullut ihmisiltä, mistä minun kannattaisi kirjoittaa ja pettynyt noihin ihmisiin. Kun syy on ollut se, että jostakin pitäisi vain yleisesti ottaen kirjoittaa enemmän, olen pettynyt heidän käsityksiinsä siitä, mitä kirjoittaminen on, millainen vittumainen prosessi se on. Kun syy on ollut se, että juuri minä olisin hyvä kirjoittamaan jostakin, olen pettynyt siihen, että he luulevat tietävänsä paremmin mistä osaisin kirjoittaa. Olen pettynyt vähemmän läheisteni vastaaviin kommentteihin, koska he ovat olleet liikkeellä vilpittömin mielin ja lähinnä kuvitelleet, että osaisin mitä vain.
Osaan kirjoittaa harvoista aiheista. Kirjoitan niistä aiheista, joista en osaa. Pelkään kirjoittamista.
Pelkään törmääväni tähän tekstiin joskus vuosia myöhemmin. Pelkään etten julkaise tätä tekstiä enkä siten voi edes jakaa pelkoani kenenkään kanssa. Ei ole ketään, joka sanoisi, että ai niin se teksti, olihan se aikamoista soopaa. Mitähän sä oikein yritit kun kirjoitit sellaisen onneksi siitä on aikaa ei sitä kukaan muista täytyykin lukea se oli se sellaista soopaa.