Kolme vuotta sitten joulun alla olimme ystävien kanssa Tampereen Ysärissä kuuntelemassa Laura Moision keikkaa joulun alla. Keikan päätteeksi tämä esitti Joni Mitchellin joululaulun River. En ollut aiemmin kuullut kyseistä kappaletta, vaikka kappale onkin ilmeisen tunnettu.
Olin sinä jouluna ensimmäistä kertaa elämässäni ollut vähän ahdistunut joulunvietosta. Pääosin ahdistukseni kumpusi siitä, miten joulun mahdolliset merkitykset tuntuivat katoavan kaiken teennäisyyden, porvarillisuuden ja krääsän sekaan. Samaan aikaan koin oman jouluahdistukseni epäreiluksi, sillä minulla ei itse asiassa ollut mitään syytä sellaista potea. Jouluni olivat perheen parissa vietettyjä, poikkeuksetta mukavia ja levollisia juhlia. Tiesin, että kaikilla näin ei ole.
Uskon, että joulun ahdistavuus syntyykin siitä, että kaiken krääsän ja turhanaikaisuuden seassa juuri jouluun tulisi liittyä vain positiivisia tuntemuksia ja ajatuksia. Miten siihen voi vain sellaisia liittyä, jos yhtään tarkemmin jää pohtimaan asiaa? Eivätkö kaikki vain pohdi?
***
River jos mikä pukee sanoiksi sen rintaa puristavan ahdistuksen, joka jouluun toisinaan ja toisilla liittyy. Laulu alkaa murheellisella kuvalla: ”It’s coming on Christmas / They are cutting down trees / They’re putting up reindeers / And singing songs of joy and peace”. Ne ovat jotkut muut, joille joulun tuo nurkkaan lyöty kuusi, ylös ripustettu poro ja prameat laulut. Minä tekee niihin eroa ja kertoo myöhemmin miksi.
River kertoo pakenemisen haaveesta, että pääsisi pois tämän joulun krääsän ja ilon keskeltä. Mutta millä tavalla: ”Oh I wish I had a river I could skate away // I wish I had a river so long / I could teach my feet to fly”. Jos minä olenkin joskus päättänyt paeta joulua, en olisi keksinyt toivoa mitään näin kaunista, korkeintaan halvat lentoliput johonkin. Laulun minä sen sijaan haluaa opettaa jalkansa lentämään, ylittää inhimilliset kyvyt ja paeta omin avuin.
Muistikuvani Laura Moision esittämästä Riveristä on saanut ympärilleen niin vankan nostalgian mystisen kerroksen, etten muista itse kokemuksesta muuta kuin sen voimakkuuden. Onnekseni Moisio ja Ochre Room –duo kuitenkin julkaisivat samasta kappaleesta pienen videon. Sen koommin olen katsonut videota uudestaan ja uudestaan ja siitä on muodostunut minulle pieni jouluperinne.
Video on hyvin minimalistinen. Se on kuvattu yksinkertaisesta kappaleen vedosta, ilmeisesti kotona tai treenikämpällä. Laura Moisio ja Minttu Tervaharju laulavat vuorotellen ja välillä yhdessä, Lauri Myllymäki soittaa kitaraa. Istuvien Ochre Roomin jäsenten välissä seisovan Lauran asennossa on jotain harrasta, kädet ovat kuin rukoukseen aseteltuina ja katse kurottaa korkeuksiin. Kirkkaat lauluäänet yhtyvät säkeistöjen lopuissa. Hartauden rikkoo vain välillä Mintun ja Lauran kohtaavat katseet ja iloiset hymyt. Eihän tämä niin vakavaa olekaan, yhdessä tästä selvitään. Laulun voimakas minämuoto saa yhteislaulussa vähäsen lohdullisemman sävyn.
Minulle Moision (ja Ochre Roomin) River on tuon hienon laulun aidoin ja tärkein versio. Se on rakkain.
Niin ikään vasta eilen kuuntelin Joni Mitchellin alkuperäisen version. Se on Mitchellin vuoden 1971 levyllä Blue. Levyn nimi jo asettaa myös tämän kappaleen tiettyyn kontekstiin: nyt ei olla riemumielellä.
Mitchellin Riverin alkusoitto on töksähtelevä mukaelma Jinglebells-joulurallin alusta. Riverissä sointuvuus kuitenkin katkeaa, ikään kuin joku soittaisi tuota rasittavaa rallia väärin tai huonosti. Se sitoo kappaleen paljon voimakkaammin jouluun: tämä on nyt kannanotto tähän juhlaan, ei vain sattumanvaraisemmin tähän vuodenaikaan sijoitettu laulu. Yhdessä laulutekstin kanssa Jinglebellsiä muistuttava alku- ja loppusoitto tekevät laulusta terävämmän, ehkä jopa katkeran kuuloisen. Moision ja Ochre Roomin version akustinen kitara tuo kirkkaan laulun ja tekstin paremmin esiin, sävy ei ole katkera, vaan puhtaan melankolinen. Laulu on enemmän blue kuin mitä se on Mitchellin levyllä.
***
Vuoden viimeinen reissuni Helsinkiin ajoittui vuoden lyhintä päivää seuranneeseen päivään. Valo on jo voittanut, vaikka ei sitä vielä huomaa.
Menomatkalla aurinko on jo laskemassa. Kun bussi ohittaa Valkeakosken, on jo hämärää. Pysäkki, pimeä polku, tummanvihreä nurmikko. Vähän matkan päässä kerrostalo, jonka ikkunoissa paloi valot niin tasaisesti, että se näytti aivan lyhdyltä. Vähän matkaa tietä eteenpäin. Oikealla suuret matalan kerrostalon ikkunat: jouluvalot, kuusi olohuoneen keskellä. Ympäri maata laskeudutaan joulun viettoon. Kuusin, kynttilöin. Hetken päästä näkyy vain pimeää.
Pitkän matkanteon jälkeen bussi viimein saapuu Kamppiin. Unohdin matkaevääni lähtiessä jääkaappiin, joten suuntaan syömään jotain. Bataattiranskalaisia syödessä ei voisi mistään päätellä joulun olevan tulossa. Viereisessä pöydässä teinit viettävät kuin mitä tahansa arki-iltaa, pikaruokaravintolan työntekijät huutelevat asiakkaiden nimiä, asiakkaat hakevat tilauksiaan. Vasta kääntyessäni katsomaan kauppakeskuksen käytäviä, muistan vuodenajan, näen mainostaulut, jotka huutavat miten juuri tässä puodissa on tämän joulun parhaat lahjaideat, näen ihmispaljouden, ostoskassit. Murheellinen näky. Niin paljon ihmisiä, niin vähän iloa.
Kampin jälkeen tyhjä Annankatu tuntuu hyvältä. Kaupungit tyhjenevät, ihmiset suuntaavat kotiseuduilleen, 400-paikkainen superjuna kiidättää pohjoiseen eivätkä kuulemma tuopitkaan lopu ihan heti kesken ravintolavaunusta.
Ilta Helsingissä sujuu rennoissa merkeissä. Haen kirjastosta uusia kirjoja ja palautan edellisiä. Ostan viimeiset joululahjat. Käyn kahvilla kaverin kanssa, jonka kanssa emme ole hetkeen vaihtaneet ajatuksia. Kotimatkalle Tampereelle palatessa bussiin tulee jälleen kiire, vaikka aikaa oli hetki sitten ylenpalttisesti.
Viimeistä kertaa tänä vuonna kuljen Töölön poikki. Ikkunoille on nostettu kyntteliköt, valot on sytytetty, loma on alkanut, viimeiset askareet ennen joulua vielä tekemättä. Muutamaa tuntia aiemmin Kampissa ei olisi uskonut, että Suomi edelleen kärsii talouden taantumasta. Kuitenkin jälleen osalla ensi vuosi tuo tullessaan lisää leikkauksia etuuksiin, pienempiä tuloja, sen pohtimista miten saa rahat riittämään sekä ruokaan että välttämättömiin lääkkeisiin. Pelkoa ja huolta tulevasta. Joulu kaikilla, juhla toisilla.
Ja kuitenkin toivoa on. Ruokalähettipalvelun kautta ihmiset ovat lahjoittaneet yhteensä kymmenentuhatta ateriaa kodittomille. Ruokia välittävän asunnottomia auttavan yhdistyksen työntekijä ilakoi siitä, miten tempaus tuotti yhden joulun sijaan ateriat koko vuodeksi. He, joilla on, ovat antaneet omastaan. Ihmisillä hyvä tahto.
***
Kun matkamies katsoo vihreinä helottavia nurmikoita, tilanne on sama kuin Mitchellin Riverissä, jossa lauletaan: ”But it don’t snow here / It stays pretty green”. Ei ole lunta, joet eivät jäädy. Pakoon ei ole luistelemista.
Mitchellin tekstissä on hienovaraista ekokritiikkiä: kaikki alkaa karusta näystä, jossa puita kaadetaan ja poroja asetetaan ylös ihmisen viihdykkeiksi. Kun aatonaattona katselee nuutuneen näköisiä kuusirivejä kaupungin keskustassa, näky on surullinen ja raju, eikä se tee iloiseksi.
Poroilla laulussa toki tarkoitetaan koristeita, mutta kielikuva tuo rinnalle myös vaihtoehtoisen tulkinnan, jossa juuri elävä eläin alistetaankin vangittuna pitämiselle.
Joulusta on tullut luonnolle murhenäytelmä ilosanoman sijaan: lihatuotanto, hävikki, saastumista ja lajikatoa välillisesti kiihdyttävä kerskakulutus näin muutaman ilmeisimmän mainitakseni. Joulu on niukkojen resurssien jokavuotinen koeponnistus. Tehdäänpä jälleen hyllyt täyteen joulukoristeita ja myydään niitä sitten puoleenhintaan marraskuusta lähtien.
Laulun minä joutuu tyytymään ihmisen kahlittuun osaan. Hän ei osaa opettaa jalkojaan lentämään. Joet eivät jäädy ihmisen tahdosta ja tarpeesta. Mutta toisaalta luontonäkökulmakin on vain sivujuonne, sillä päähuomion saa kuitenkin epäonnistunut ihmissuhde.
Joulun ilosanomakin on viesti pelastuksesta ihmiselle, mutta luontoa se ei näytä koskevan. Eikä pelastusta näytä tulevan. Uusimpien ennusteiden mukaan vuosisadan loppuun mennessä Suomen talvet muistuttavat Unkarin talvia. Lumettomia, lämpimiä. Joesta ja ihmisen lentoharjoituksista viis, mutta tämä talvi ja Pohjola on monen korvaamattoman eläimen ja elämänmuodon ainutlaatuinen koti. Tämä meidän pitää pysäyttää tai joulut ovat entistä mustempia tulevaisuudessa, tuleville sukupolville, koko luomakunnalle.
***
Nykyään tapanani on kuunnella Laura Moision ja Ochre Roomin Riveriä aina joulun alla monta kertaa putkeen. En tiedä, toiko tänä jouluna River minulle ennemmin joulun vai ahdistuksen.
En ollut oikein ehtinyt ajatella joulua. Se oli tänä vuonna päässyt tulemaan aivan yllättäen kiireiden keskellä. Vasta kaupoissa vietetyt tunnit, ihmisten iloiset viestit ryhmäkeskusteluun kun itse matkustin väsyneenä Helsingistä Tampereella iltamyöhäisellä bussilla, kaikki tuo yhdessä Riverin kuuntelun kanssa laukaisivat sen.
Keskitalvella juhlitaan valon voittoa pimeästä. Mutta eikö ole aivan liian aikaista juhlia, kun voitosta ei nähdä varmoja merkkejä? Päivät ovat lähes tulkoon yhtä pimeitä kuin aivan äsken. Eroa ei huomaa.
Juhlitaan Vapahtajan syntymää. Mutta eikö ole aivan liian aikaista juhlia, kun lopputulosta ei vielä varmaksi voi tietää? Pääsiäinen on minulle juhlan aikaa, joulu on muistelua. Keväällä valo on voittanut.
Eikä se joulun vähäinen valo tee onnelliseksi ihmistä, jota ahdistaa perheensä näkeminen tai jonka jouluihin liittyy huonoja muistoja. Ja miksi yksittäinen juhla saa ihmiset unohtamaan luonnonvarojen haaskuun? En ole itsekään siirtynyt vain aineettomiin lahjoihin, vaikka olenkin omien lahjaostosteni kohdalla punninnut aika tarkkaan hyödyllisyyttä, kestävyyttä ja laatua. On vain niin vaikea muistaa kärsimystä, kun tontturallit raikaavat.
Palataan vielä Moision ja Ochre Roomin Riverin loppuun.
Mitchellin versio päättyy yksinäisen ihmisen parkaisuun ”I wish I had a river I could skate away on”, ja niin käy tekstin tasolla videollakin. Kuitenkin tilanne on tyystin erilainen. Laura aloittaa viimeisen säkeistön yksin, mutta viimeiseen, tuohon murheelliseen säkeeseen, kitara vaimenee ja Mintun laulu tulee mukaan. Lopussa Minttu ja Laura katsovat toisiaan, Laura naurahtaa. Ollaan yhdessä, ei ole hätää, tämä on vain laulu.